Olin ostanut kerrostalohuoneiston, ehkä suurempi kuin kolmio. Jyväskylästä. Oli sunnuntai ja oltiin kannettu Suvin kanssa kamoja sisään pakettiautosta koko päivä ja rupesin miettimään, minne olen kaikki vaatepussit pistänyt, koska kämpässä näytti löytyvän ainoastaan kaikki kodin elektroniikka ja huonekalut, ja olin siinä vaiheessa jo niin hiessä että olisin käynyt suihkussa ja vaihtanut kamppeita. Jostain syystä oli yllä keltamustaruudullinen flanellipaita, jollaisen olen kyllä oikeastikin omistanut, mutta joskus -96.
Suvi lähti ilmeisesti porukoineen tai kenen lie kanssa palauttamaan pakettiautoa, en muista keneltä se oli lainassa, mutta sille taholle kuitenkin. Jäin sinne kämppään pomppimaan aidon puuparketin päälle ja ihmettelin itsekseni miten saatiinkin niin hyvä kämppä alta 200 000 euron ja vieläpä keskustasta. Muistan, että talo oli ihan saakelin korkea, asuntoon pääsi joko rappusia tai sitten semmoisen helvatan ison hissin kautta, joka veti ainakin 20 henkeä kerrallaan.
Kuten sanottua, oli sunnuntai ja mietin että kämpästä puuttuu sisustusmateriaaleja, joten ajattelin että lähdempä hakemaan jostain leffajulisteita ja taulukehyksiä ja sen sellaista pientä, tiimarista värillistä paperia, josta voisi tehdä jotain seinille ja sellaista muuta tyttömäistä – kröhöm. No, hissillä alas ja pistin kerroksen muistiin, 8. kerros. Tai 7. koska ekassa kerroksessa oli jotain liiketoimintaa, joten en ollut varma asuttiinko sitten tarkalleen missä kerroksessa. Korkealla kuitenkin. Sieltä näkyi ikkunoista ja parvekkeelta ne Jyväskylän sillat.
No, alhaalla oli talvi. Oli siellä kai silloinkin kun sinne saavuttiin, mutta siis tosissaan oli lunta ja kylmä viima ja tajusin että sunnuntaisin ei ole auki kuin divarit, jos nekään, josta voisi ostaa julisteita. Joten divaria etsimään. Sellaista en löytänyt, mutta joku äijä myi kadunkulmassa niitä sellaisia grafiitilla piirrettyjä maisemakuvia ja ne oli vastoin yleistä käytäntöä ihan perkeleen hienoja, semmosia Escher -tyylisiä geometrisilla pakopisteillä leikitteleviä kuvia ja niitä tarttui mukaan yksi hieno kappale. En tarkasti muista mitä aihetta ose esitti, mutta siinä taisi olla joku Leonardo Da Vincin ihmisläpileikkausta muistuttava väkerrelmä, ja pohjamatskukin oli tosi paksua hamppupaperia, eikä mitään kopiopaperia. Ostin vielä hetken mielijohteesta punaisen ryijyn jostain. Ryijyn kuvio näytti omasta mielestä silmiltä tai kirkkoveneiltä – niinkuin yleensäkin.
No, suunnistin takaisin kämppää kohden ja hyppäsin hissiin. Hissi oli täynnä valkohiuksisia mummuja aamutakeissaan ja nämä olivat jo painelleet hissin menemään 17. kerrokseen. En edes hoksannut että talo olisi ollut niin korkea. Painoin kuitenkin varulta numeroa 8 (jos menee yhdellä väärään kerrokseen, on mukavempi kävellä yksi kerros alas- kuin ylöspäin ;P) ja jäin seisoskelemaan hissin vasemmalle reunalle. Hissi jyrähti liikkeelle ja piti tosi pientä käyntiääntä. Hoksasin että musa oli loppunut kuulokkeista ja otin plugit pois päästä että ylipäätään kuulisin jotain jos joku puhuttelisi. Ne mummut jutteli omiaan siinä ja tuntui että hissimatka kestää ihan vitun kauan, piti vaihtaa painoa jalalta toiselle ja se vastaa yleensä apaut 10 minsan seisoskelua. Ja silti tuntui että hissi meni ihan kunnon kyytiä, ettei hidasta ollut.
Yhtäkkiä hissi lähti ihan selkeästi menemään diagonaalisesti 45 asteen kulmassa ”taaksepäin” ja kohta avautuikin ovet. Oltiin jossain älyttömän korkealla, monirappuisella kattotasanteella, rappusten ja itse katon välissä oli vittumaisesti juuri ihmisen kokoinen rako, eli jos en olisi varonut askeleitani olisin voinut luiskahtaa 17 kerroksen matkan alas päin niiltä sijoiltani. Kävelin rappusia alas varsinaiselle sisäkatolle ja ovista sisään, tajusin että olen Helsingin metroasemalla (sinänsä pieni ristiriitaisuus, 17. kerroksessa).
Menin hetkeksi ihan sekaisin, kun sisäinen kompassi alkoi spinnata ja meinasin pudota kontalleni, mutta sain kiinni seinästä ja tasauttelin siinä hetken että mihin helvetin hissiin olin itseni tällännyt, yhtäkkiä en muistanut asuttiinko nykyisellään sitten Jyväskylässä vai Helsingissä, sillä Helsingissäkin oli tosi korkeita kerrostaloja. Muistin kuitenkin että ihan selvästi oli näkynyt Jyväskylän sillat ikkunasta ja täällä semmoisia ei näkynyt, että Jyväskylään on nyt päästävä.
Laskin (joo!) pitkin rappujen sivussa olevaa vesikourua pitkin koukistetuilla jaloilla (vähänkuin näkymättömällä lumilaudalla) ja väistelin rapuissa olevia ihmisiä. Jostain syystä en tajunnut vaihetta, jossa menin maantasalla olevan kerroksen ohitse ja laskeuduin yhä vain alemmaksi pohjakerroksiin päin. Hyppäsin sitten pois jossain vaiheessa, davinci-piirros kainalossa ja ryijy olkapäillä hulmuten kuin joku viiden euron supersankari.
Alhaalla oli ihan pimeää ja alkoi pelottamaan jostain oudosta syystä, ehkä jotain pimeän ja ahtaanpaikankammon yhdistelmää. Yritin etsiä ovea tai hissiä josta pääsisi takaisin ihmisten ilmoille ja sytyttelin käytävävaloja sitä mukaa kuin ne sammuivat.
Sitten yhtäkkiä vastaan tulee sieltä pimeydestä arviolta 10-vuotias paksuposkinen tyttö jolla oli pinkit trikoot, merimiespaita ja hulahula-vanne. Kenkiä tai sukkia sillä ei ollut jalassaan, mutta ilme kertoi sen olevan hyvin määrätietoisesti menossa jonnekkin. Yhtäkkiä taaempaa käytävästä, josta olin tullut, syttyivät valot ja kuului kahden miehen keskustelua. Tyttö tarttui minua kädestä ja vetäisi lähimpään huoneeseen, joka sattui olemaan suihkutila. Tyttö oli nähtävästi paniikissa jostain syystä ja sanoi vain hiljaa ”pahat miehet tulee ja vie sut ja mut”.
Katselin ovenraosta tulijoita ja siellä tuli kaksi alastonta äijää käsi kädessä ja puhuivat suihkusta, että mistä sen löytää tms. Sanoin tytölle, että älä pelkää, ei homoja tarvitse pelätä.
Sitten heräsin.
En nyt osaa sanoa, oliko tuo hyvä uni vai painajainen – ja mikä on tuon TV-tuolin osuus tässä yhtälössä. :D
—————-
Now playing: Ennio Morricone – Paranoia Prima