Tämä vuosi on ollut kaiken kaikkiaan todella outo.
Aikana, jolloin työpaikka ei ole mikään läpihuutojuttu, minulla on niitä ollut tälle vuotta jo kaksi.
Uusien asioiden opettelu on vallannut päiviä – olen opetellut erottamaan eri kokoisia ruuveja (1/4″-20 ja 3/8″ esimerkiksi) toisistaan ja opetellut studio-kuvaukseen liittyvistä työkaluista, oheismateriaaleista ja asiakaspalvelusta yhtä sun toista.
Olen opetellut vastaamaan ja jopa soittamaan puhelimeen ja puhelimella, toisille eläville olennoille. Olen oppinut, että minulla on taito ratkaista ongelmia ja että jopa pidän siitä.
Kameratarvikkeiden myymisen ja ongelmatilanteiden ratkaisemisen jälkeen toimin kouluttajana pienen hetken ajan yksityisellä sektorilla. Opetin ihmisille, miten töitä haetaan ja miten töitä tehdään.
Suurin osa tästä koostui enemmälti vallitsevasta Covid19-tilanteen elämisestä, mutta osasyynä oli myös oma arvomaailma, tuntuu väärältä saada palkkaa siitä, että istuu kotona. Ja henkiselle hyvinvoinnille se suhtautui samaan kuin työttömänäkin oleminen, jännittäen mitä seuraavaksi tapahtuu ja päivät ypöyksin viettäen.
Tuntui tosi vieraalta ajatukselta lähteä istumaan kirjastoon tai kahvilaan, päivystäen työpuhelin vierellä, jos joku olisi sattumalta kaivannutkin.
Hain uusia töitä, ja sain niitä. Otin lopputilin koeajalla kouluttajan töistä; töistä, joiden alkamista jännitin kuusi kuukautta. Joku voisi ajatella, että teen näitä päätöksiä impulsiivisesti ja tunnepohjalta – ehkä niinkin, että tunteet vaikuttavat osaltaan, mutta kyllä minä näitä aina harkitsen ja katselen eri puolilta, koetan löytää rakentavia ratkaisuja. Aina niitä kuitenkaan löydä.
Irtisanoutuminen sujui yhteisymmärryksessä, eikä toivottavasti kummalekkaan osapuolelle jäänyt hampaankoloon mitään painamaan. Kokemusta rikkaampana, ja jatkossa pitää punnita todella tarkasti mihin ryhtyy ja mihin on valmis joustamaan.
Viime viikko meni vielä aiempien töiden byrokratian hoitamisessa, tämän viikon olen tietoisesti irrottautunut kaikesta virallisesta ja keskittynyt parisuhteen ja itseni hoitamiseen.
Löysin kesällä ihanan naisen, josta tykkään todella paljon. Tällä viikolla lyötiin virtuaalisesti hynttyyt yhteen ja perustin Minecraft-serverin, jossa olemme kahdestaan kolunneet luolastoja ja rakennelleet omia talojamme tahoillamme ja yhdessä.
Tää kuulostaa ehkä oudolta, 40-vuotias aikuinen mies vouhkaamassa legorakentelusta 3-kymppisen naisystävänsä kanssa digitaalisessa päiväkirjassaan, mutta mää oon rakastanut joka hetkeä, ilosia ja vaikeita, surullisia ja outoja tuon tyttösen kanssa, virtuaalisesti ja todellisuudessa.
Ja eniten mää rakastan tuota toista ihmistä, aina tulee lämmin olo kun hänet näen ja pääsen juttelemaan ja vaihtamaan ajatuksia :)