En kirjoita covid-19 juttuja, sanon vaan että huolettaa. Ei ees omasta puolesta, mutta monen muun, jotka ovat räikeämmin riskiryhmässä.
Mun tämän päivän pohdinta on tämmöstä lepposempaa laatua.
Kun moni sanoo edelleen itsepintaisesti, että ennen oli jotenkin paremmin, niin mietitäämpä hetki. Te voitte miettiä omakohtaisemmin, minä mietin minäkohtaisesti, kun oon toistaiseksi onnistunut elämään (tai ainakaan muistamaan) vaan tämän tämän hetkisen elämäni.
Jos nyt olis 30 vuotta tästä ajasta taaksepäin, niin missä olisin?
12.3.1990
Olisin mitä ilmeisemmin 3. luokalla koulussa, kevätlukukaudella.
Olisin saanut sinä syksynä uuden kaverin, joka hänkin oli Mikko. Sukunimi jääköön lihakaalini kätköihin.
Muistelen, että toisen luokan todistuksen keskiarvo oli 7.2
Olin hyvä piirtämisessä, mutten oikein muussa. Matematiikka oli huonoin, samoin äidinkielen kaunokirjoitus. Myös lauserakenteiden tuottaminen ja hahmottaminen tuotti vaikeuksia, koska en hahmottanut ajan kulumista ja historiaa samassa mittakaavassa kuin ”muut”.
Liikuntatunneilla tykkäsin kiipeilystä ja jumpasta. Rekillä pyöriminen oksetti ja pelotti, koska pienenä (arviolta 5-vuotiaana) olin tumpuloinut nenärustoni rikki kiipeilytelineessä Nallikarissa(?).
Koulukiusaamista oli puolin ja toisin, en edes hoksannut kiusaavani, mutta se minun fyysinen töniminen tuli ulos päänaukomisena ja irvistelynä sitten syyttömillekin.
Jussin ja Juhan, Petrin ja Mikon kanssa tuli juteltua mm. tietokonepelistä, vaikka en tuohon aikaan vielä omaa tietokonetta omistanutkaan. Palaan tähän aiheeseen (kai) merkinnän loppupuolella, en sotke aikajanaa tässä.
Kuumeilin toistuvasti ja minulla oli poskiontelotulehduksia ja keuhkoputkentulehduksia tavallista enemmän ja kovalla kuumeella varustettuna. Pelkäsin olla yksin kotona Aitakujalla. Talossa itsessään ei kai ollut mitään erityistä, mutta minusta tuntui aina etten ole siellä yksin, vaikka ketään muuta ei olisi ollutkaan kotona.
Vietin koulun jälkeen paljon aikaa yksinäni, ja minulla oli välillä vaihtelevan taitoisia lapsenpiikoja. Muistan yhden tytön, joka pääasiassa kävi katsomassa telkkaria, pesi autoaan ja jutteli pihalla lennelleelle korpille(!).
Myöhemmin kävi ilmi, että tyttö luuli tuon korpin olevan meidän kesy lintumme, ja me, että sen tytön. Noh, korppi oli ja meni, ja minulla on sen jälkeen ollut aika läheinen suhde kyseisiin lintuihin erinäisten episodien kautta.
Oliko siis ennen paremmin kuin nyt?
Viihdyn edelleen pitkiä aikoja yksin, kotona tunnen aidosti olevani yksin kun olen yksin, enkä aisti minkään yliluonnollisen entiteetin läsnäoloa. Monesti kyllä tunnen olevani yksin, vaikka täällä olisi muitakin ihmisiä, mikä on sekä pelottavaa, että surullista.
Vuonna 1990, maaliskuun 12 päivä olin vielä 9-vuotias lapsi, joka oli juhannuksena täyttämässä 10 vuotta. Ja saamassa lahjaksi ikioman tietokoneen. Commodore 128:n kasettiasemalla.
Tuo lahja tuli muovanneeksi koko aikuiselämääni peruuttamattomasti. Kiinnostuin tietokoneiden toiminnasta, miten peliohjelmia tehdään, mikä saa värikkäät pisteet ruudulla liikkumaan ja miten saadaan kone soittamaan Oh, Susanna! -biisiä.
Opin sen kautta englantia, opin sen kautta olemaan yhteydessä samalla tavalla ajatteleviin ihmisiin ja vaihtamaan ajatuksia, esittämään kritiikkiä ja riitelemään henkeen ja vereen asti, joskus konkreettisestikin, onneksi se tapa jäi 90-luvulle :)
Täytän tänä juhannuksena 40 vuotta. Se on jo ikä, jossa voi kai kokevansa olevansa aikuinen? Osittain minusta tuntuu siltä jo nyt, 39-vuotiaana, osittain ei. Meidän sukupolvemme tuntuu olevan ikuisia vauvakasvoja, eli näytämme ikäistemmä nuoremmilta. Tai sitten aiemmat sukupolvet näyttivät ikäistään vanhemmilta.
Youtubesta löytyy vanhoja jaksoja Napakympistä ja YLE Areenasta Hittimittareista: katsokaapa miltä vuonna 1985 näyttävätkään sen aikaiset 3- ja 4-kymppiset ihmiset?
Ajattelinkin, että nelikymppisteni pääteemana olisi, että tule paikalle sen näköisenä, kuin olisit ollut 80-luvulla. Muuten saa olla niin kasuaalisti kuin huvittaa, kunhan ei rettelöi.
En kyllä edes vielä tiedä, missä kemut pidetään fyysisesti, ja onko ajankohtakaan tuo 24.6. – tunnetusti silloin tuppaa ihmiset olemaan jo muualla viettämässä sellaista pientä tapahtumaa kuin juhannus.
Ennen ei ollut paremmin, aina on jollakin tapaa mukauduttava ympäristöön ja se täydellinen olotila toteutuu itselläni ainakin vain levollisessa unessa.
Tämmönen ympäripyöreä muistelo ja pohdinta tähän torstaihin.