Törmään tähän kysymykseen useammin nykyään kuin edellisen 20 vuoden aikana koskaan. Tottahan se kiinnostaa, aika montaa muutakin, aika monesta muustakin, melko varmasti.
20 vuoden aikana aika harva, jos kukaan, tuli kysymään, kuinka voin, kun iloisena tolskasin menemään kaljatuoppi kourassa, mikä on ihan ymmärrettävää, näyttää voivan hyvin, iloinen ja kaikkea.
Ei tultu kysymään kuinka voin, kun itkuisena murjotin, funtsien elämän typeryyttä, työttömyyttä, yksinäisyyttä tai orastavia sairauksia. Suututtiin, että mene hoitoon, jos kuumeessa erehtyi sosiaaliseen mediaan jakamaan liian yksityiskohtaista tietoa tuntemuksistaan, tuskastumisestaan yhteiskuntaan tai edelleen, yksinäisyyteen.
Ei silloin kyselty, että hei, kuinka voit, miten sulla oikeasti menee?
Oon nyt ollut seitsemien kuukautta täysin päihteittä, en kenenkään käskystä, vaan omasta väsymisestä ja tylsistymisestä johtuen. Toki taustalla on elimillinen motivaatiotekijä, joka on täälläkin mainittu kihti.
20 vuotta ihan typerää, itsetuhoista välinpitämättömyyttä omasta hyvinvoinnista. Kihti on tunnettu ennen aikaan kuninkaiden tautina, vaikka itse taudissa ei ole mitään kuninkaallista. Kävely sattuu, istuminen sattuu, helvetti vie, pelkkä paikallaan olo sattuu.
Otsikon kysymykseen itselleni vastaten: voin hyvin. Ei ole ikävä joka lauantaisia krapuloita, eikä erityisesti niitä satunnaisia keskellä viikkoa, työaamuille sattuneita tärinöitä, kun on edellisilta venähtänyt baarissa pitkään, vaikka piti vain yhdellä käydä kaukaa tullutta kaveria moikkaamassa.
”Hei, kuinka voit, mitä sulle kuuluu?”
”Ihan hyvää, ompa mukava nähdä, otatko yhden Kozelin, jos tarjoat sitten seuraavat?”
Tuttu kaava, vuorosanat osaavat kaikki ulkoa, vaikka tilanne itsessään on aina uniikki. Olen aina pitänyt satunnaisuudesta, ja siihen humalassa oleminen on tarjonnut loistavat puitteet.
Minulla ei ole ikävä niitä kertoja, kun havahtuu sekavasta unesta, että ei tämä taida unta ollakaan – nenä ruhjottuna, jalka turvonneena, käsi palaneena, niska kipeänä, pyörä hukassa, rahat kadoksissa, kännykän lasi halki.
Ei silloin kyselty, kuinka voin, vaan naurettiin ja nauroin itsekin, että helevetti sitä voi olla kummallista tää ihmiselämä. Ei sitä nähnyt muuten kuin satunnaisten tapahtumien satunnaisena lopputuloksena.
Tyhmältä se nyt vaikuttaa, ja tyhmältä kuulostaa varmaan sekin, että en vaihtaisi mitään pois. Kenenkään toisen elämää ei voi elää kenenkään toisen puolesta, ei ainakaan siten, että kaikki osapuolet itse mukaanlukien olisi lopulta onnellinen, tyytyväinen tahi edes jotenkin omillaan.
Elämä on prosessi, jota eletään elämällä. Jos elämä tuntuu liian pitkään, liian paljon liian vaikealta, sitä prosessia voi helpottaa nykymaailmassa terapialla, lääkityksellä tai mikä nyt parhaiten tuntuu sinulle itsellesi sopivan.
Itellähän se oli hyvin pitkälle viina, eri muodoissaan. Olut tarjosi hyvän tavan lähteä sellaisten ihmisten pariin nuorena, ihmisten, joihin törmäsi arjessa vain kaupassa, töissä, opiskeluissa, muttei koskaan vapaa-ajalla muuten. Pystyi juttelemaan minkä tahansa ammattikunnan edustajan kanssa, samalla viivalla kaikkien kanssa, koska kaikkia yhdisti se tuoppi kourassa.
Juhlat, kuten vaput ja juhannukset kuluivat sitten osaltaan isompien ja eksoottisempien juomasekoitusten äärellä. Ostettiin Bisang-Ambonia, banaanilikööriä, minttuviinaa, absinttia, ouzoa, rakia, mitä vain jännää viinaa, jota ei saanut ihan tavan Alkosta tai jos sai, niin helvetin kalliilla.
Konjakkia, armanjakkia, punssia. Sitten opiskelujen jatkuessa, mutta rahojen huventuessa, ympäristön vaihtuessa uraorientoituneista ihmisistä hiljalleen taiteilijoihin ja elämäntapa-alkoholisteihin ja muihin vapaan maailman reliikkeihin, ostettiin aina halvinta kaljaa, joskus tehtiin kiljua itse. Useammin kotiviiniä.
Ei silloin kyselty, miten sulla menee, kuinka voit? Kyseltiin lähinnä toisiltamme ristiin, kellä on vielä rahaa ja kenen luokse voi mennä istumaan iltaa tai kappas, aamuhan nyt vasta on. Koulussakin pitäisi käydä. Noh, hypäreitä voi seurata vapareita, tenteissä sitten hikoillaan, ja voidaan lähteä niiden perästä palkitsemaan itseään parilla tuopilla, koska päästiin edes ulos kotoa ihmisten ilmoille.
Alkoholilla on tässä yhteiskunnassa Suomessa jännä ja merkillinen asema. Se toimii kaikille kaikissa yhteiskunta-asteissa hyväksyttävänä syynä röyhtäillä paidan sisään palaverissa, pitää jaffa-pulloa pöydällä näppäimistön vieressä ja luistaa luvatuista asioista tiettyyn pisteeseen saakka.
Niitä tiettyjä pisteitä on nelikymppisenkin elämän varrelle sironnut sellainen määrä, että plussapisteet jäävät jälkeen, ja kauas.
Ihmissuhteitakin on solmittu humalassa. Tarkemmin mietittynä ainoastaan humalassa.
Tämä onkin ollut ehkä ankein osuus nykyisellään tajuta, että vastakkaisen sukupuolen lähestyminen selvinpäin on aika vaikeaa. Ei multa irtoa sellaista väsynyttä romanttista läppää, kuin 8. kaljan jälkeen, tutussa tai vieraammassakaan paikassa.
Koitettu on. Muistan monet kerrat esiintyneeni pienessä tai suuremmassakin hiprakassa tuntemattomalle naiselle ja melko monesti, jos nyt ei kuitenkaan ihan aina, juttu on luistanut, samaa matkaa on jatkettu baareihin tai puistoihin, joskus on pidetty yhtä parikin kuukautta, pisimmillään reilun neljä vuotta. Lapsista ja yhteisistä elämistäkin puhuttu.
Mulle ei ole ongelma avautua julkisesti elämästäni, näistä tummistakaan sävyistä. Tämä elämä on ainutkertainen prosessi, vaikka syntyisin tänne jonkin irvokkaan kvanttilomittumisen takia aina samaan nahkaan uudestaan ja uudestaan, tämäkin voi olla iteraatio #29475 mutta se on silti uniikki. Minun oma.
Kuinka mulla menee, miten voin?
Päivä päivältä ehkä paremmin, kuka tietää, minäkin voin vain arvailla.
Ehkä tässä vielä joskus törmää johonkin naiseen, jonka kanssa arkea voi ihmetellä kaksin, sen outoja hienouksia, sen absurdeja nyansseja, sen iloisen haikeita edesottamuksia, kello 04.30 arkiyönä.
Muutenhan tässä ei olisi mitään järkeä.