Mietin pitkään, kirjoitanko näin negatiivista merkintää, joka pohjaa tällä hetkellä ehkä nykyisen elämäni ainoisiin positiivisiin tapahtumiin.
Mutta, eletystä elämästähän tämä blogi rakentuu, joten:
Lopetin alkoholin nauttimisen, tai oikeastaan sen kuluttamisen, nautinto oli kai kadonnut nyt taaksepäin katsottuna jo kauan sitten. Olen silti pitänyt henkireikänäni tuttujen tapaamista, ja se nyt jostain syystä sijoittuu hyvin monesti baariin.
Suomi on jännä maa, pitää selitellä viikosta toiseen, miksi on selvinpäin, miten jaksaa olla baarissa selvinpäin ja miten yleensä jaksaa kuunnella humalaisia kanssaihmisiä.
No kuulkaa, ihan hyvin, tiettyyn pisteeseen saakka. Tänään tuli vähän semmoinen kyllästyminen, ja oudosti ihan kai kehuiksi tarkoitettujen lauseiden kautta.
Kehuttiin, miten nuorentuneelta, laihtuneelta ja hyvinvoivalta näytän. Voipi olla totta, mutta en oo tottunut mihinkään noin persoonaan keskittyviin kohteliaisuuksiin ihan kenenkään taholta. Lähinnä tulee vaivaantunut olo, kun emminä tahdo kunniaa semmosista asioista, jotka tulee vaan asioiden sivutuotteena.
Sitä laihtuu jo parissa kuukaudessa melkoisesti, jos: lopettaa punaisen lihan syömisen, lopettaa kaljan juomisen ja aloittaa liikkumisen (edes pienimuotoisesti) ja edes koettaa nukkua joskus enemmän kuin 4h putkeen.
Suomi on sellainen maa, jossa pitää erikseen ja toistuvasti selitellä, jos ei juo. Sairasta. Pöljää. Ja ennen kaikkea puuduttavaa kuin helvetti.
Ei ole tehnyt kertaakaan vielä mieli keskikaljaa. Joitain oikeasti joltain maistuvia oluita kuten tummia oluita tai joitain sour aleja / saisoneita on jäänyt hieman kaipaamaan, mutta ei niin paljoa, että kihdistä tahtoisi kroonistunutta versiota elämän riemuksi.
Niin sen takiakaan se ei tunnu ansaitulta kehuryöpyltä, kun enhän minä luonnollisestikaan vapaasta halustani luopunut oluen juonnista, vaan kihdin vuoksi.
Ei siinä, kyllä mää voin mielestäni pitkästä aikaa fyysisesti paremmin, ei ole ollut rytmihäiriöitä ja nukkuminenkin on parhaimmillaan ihan jees.
Samanlaista masennusta (lähinnä työttömyydestä, joskus yksinäisyydestä) on edelleen, se ei ole kadonnut minnekään, koska niiden pääsyytkään eivät ole muuttuneet. Työt toisivat sen ihmisarvoisen elämisen tunteen, ja mahdollistaisi unelmien täyttämisen aihe kerrallaan, ja vaikka pidän omasta vapaudesta, että voi mennä ja tulla miten tykkää, niin ajoittain yksinäisyys on todella musertavaa.
Onko tää nyt jotain ortodoksista turhan nöyryyden tunnetta vai mitä, mutta ei tarttis ihan joka käänteessä kehua, että hyvä että jaksat olla selvinpäin ja hyvä että sitä ja tätä.
Mitä vähemmän mää mietin, että ”joo-o, onhan tää aika kova homma olla tosiaan selvinpäin”, niin sitä helpompaa se on. Kun sitä ei tartte edes miettiä koko ajan, ellei siitä koko ajan joku kehu ja tsemppaa.
Saa tsempata, mutta pliis sillon jos sitä on vailla.
Emminäkään kulje tuolla kylillä kehumassa, että hienosti dokaat, oikein harmittaa omat elämänvalinnat, tosi hienosti oot päissään kyllä viikosta toiseen.
Oikeesti, relatkaa.