Viha on hirmu negatiivinen sana heti alkuunsa, mutta on olemassa monenlaista vihaa. Viimeaikoina mediassa on väläytelty tuon tuosta termiä vihapuhe, ja se on ihan konkreettinen, pelkoperusteinen ja tahallaan ilkeää vittuilua sisältävää itseä miellyttäviin mukafaktoihin perustuvaa lätinää.
En kuitenkaan käsittele sitä tässä, vaan semmoista alkukantaista vihaa, kohteetonta ja abstraktia. Sellaista, joka kerrostuu vuosien saatossa ihmisen sisään ja purskahtelee ulos enemmän tai vähemmän hallitusti.
Sellaista vihaa, jolle ei enää muista edes kohdetta, mutta sellaista, jota ei voi eikä tahdo enää padota sisälleenkään. Jotkut purkavat sitä liikunnalla, jotkut harrastuksien kuten musiikin tai muun ajatusta ja luovuutta vaativan ajanvietteen kautta.
Mulla se purkautuu huutamisena, niin typerältä kuin se saattaa kuulostaakin. Ei silleen, että huutaisin 24/7 kurkku suorana, ei. Kerran kunnon karjaisu vuoteen tai vielä harvemmin, mutta silleen, ettei kenellekään tule mieleenkään tulla kysymään ihan heti perään, että onko kaikki okei.
Koska siinä tilanteessa kaikki ei ole okei, mutta kun saa huutaa kurkkunsa kipeäksi, pääsee nopeiten eroon siitä negatiivisesta möykystä, joka painaa rintakehää ja saa olon epämukavaksi.
En ole toistaiseksi keksinyt helpomaa tai luontevampaa tapaa purkaa patoumia, pelkoja, turhautumista saati vihaa.
Joskus olen tehostanut tätä aiheuttamalla itselleni tietoisesti fyysistä vauriota, yleensä sellaisella tavalla, joka ei näy ulospäin mutta sattuu helvetisti. Adrenaliini + serotoniini on melkoinen kombo, ja tällaisen kombon saa aktivoitua, kun täräyttää operointikätensä rystyset ruttuun kovaa pintaa vasten.
Ja ei, en hakkaa tuolla mailla ja mannuilla rystyksiä paskaksi tuon tuosta, edellisen kerran näin on käynyt 2015.
Neljä vuotta sitten.
Tällä viikolla tympäännyin kontrollin puutteen luomaan turhautumiseen, sen kautta koettuun äkkinäiseen vitutukseen, joka konkretisoitui siihen, että tämä elämä ei todellakaan ole reilu, eikä kannata sinisilmäisesti uskoa vaikka kuinka sinulle hymyillään ja kehutaan.
Ei, elämä yllättää aina nurjalta puolelta kun sitä vähiten odotat, mutta yleensä näihinkin kohtaamisiin voi vaikuttaa ja tehdä itse päätöksen, miten reagoida. Aina näin ei ole, ja silloin se tuska ja vitutus laskostuu kudoksiin, taantuu aivoissa sille alueelle traumaksi, jota ei tahdo käsitellä heti ja nyt, mutta joskus, myöhemmin.
Miksi kerron näin avoimesti tästä negatiivisesta ominaisuudestani?
Siksi, että kehotan tässä avoimesti muitakin purkamaan patoutumiaan jollakin itselleen sopivalla tavalla.
Yksi syy masennukseen on itsellä se, muiden nyanssien ja traumojen ohella, ettei ole ketään kenelle kertoa juurta jaksain elämästään, sen hyvistä kuin huonoistakaan puolista.
Moni kaikkoaa ympäriltä, kun alkaa puhua raivon ja vihan käsittelystä, vaikka koettaisi puhua kuinka objektiivisesti tahansa.
Ja se vain syventää ongelmaa.
Jos vituttaa ja ahdistaa, niin huuda, juokse, pelaa räiskintäpelejä, vedä perseet, paastoa, meditoi, runkkaa. Tee mitä vain, mikä auttaa, kunhan se ei satuta toisia ihmisiä tai muutakaan elollista.
Älä kumoa vitutusta muiden päälle, negatiivisuus on jännä homma, ettei se muutu positiiviseksi vaikka miten olisi parillinen määrä sitä ilmoilla, se vain kumuloituu ja kerää ympärilleen toisia ahdistuneita, jotka eivät välttämättä kunnioita tuota ”älä satuta muita fyysisesti” -ohjesääntöä.
Ilot ilon kautta, ja surut surujen, viha vihana ja tyyneys tyyneytenä.
Ihmiset voivat päättää, käyttäytyvätkö kuin eläimet – minä en ainakaan halua käyttäytyä eläinpuoleni kautta, ainakaan väkivaltaa ilmentäen.
Suunnistuksessa ja lämpötilojen kanssa puljatessa animaalisesta puolesta voi olla ihan apuakin, muttei oikein muuten.
Ugh.