Sehän lähti mukavasti viikko käyntiin, kun keksin lämmittää saunan.
Ei, ei syttynyt sauna tuleen, enkä liukastunut kaakeleilla tai istunut kiukaalle.
Ei, vaan menin jäähdyttelemään takapihan terassilleni. Istuin sohvana toimivan patjan päälle ja tunnustelin siinä saunaiholla pimeässä, että miten paljon roskaa on ropissut tuulten mukana patjasohvalle kesän aikana – en ole viettänyt aikaa juurikaan tuolla takapihallani kesän aikana.
Jotain siinä sattui käteen, tuntui muurahaisen puremalta ja katsoin, että onko täällä niitä punaisia saatanoita jemmassa patjalla. Ei ollut, vaan ampiaisia.
Siitä sisälle sitten ja niitä perkeleitä ui mukana vaatteissa ja hiuksissa kaksin kappalein sisään.
Menivät lamppuihin, ja minun siinä kiroillessa nopeasti turpoavaa oikeaa nimetöntäni, Sonja tappoi molemmat pörriäiset, jotka olivat hakeutuneet joko keittiön lamppuun tai kylppärin peilikaapin valoihin.
Siinä jääpalaa pidin pistokohdan päälle ja koetin tähystellä, jäikö pistiäisen piikki ihon sisään, mutta sormi oli jo sen verran turvonnut, ettei ”sisään” nähnyt. Kipu oli melko iso.
Siinä ehkä 30 minsaa tuli ihmeteltyä, sitten alkoi päässä tuntua korvien umpeen turpoamista ja Sonjan suositteluista lähdettiin autolla kohti OYSia.
Akuuttipäivystys toimi sukkelasti, siellä ei ollut yöllä yhden maissa ketään sekakäyttäjiä härderöimässä ja pian olin pienimuotoisessa Helvetin esikartanossa katselemassa sitten kuitenkin niin sekakäyttäjiä kuin muistisairaita vanhuksia dementioidensa kiroissa.
Tojella surullinen paikka. Hoitohenkilökunta kohteli kuitenkin tiukan asiallisesti. Suonensisäisenä adrenaliinia, antihistamiinia ja hydrokortisonia.
Kasiin asti aamusella piti olla kuulema tarkkailussa, mutta sehän venyi aina 13.30 saakka. Peittoa en saanut tahi löytänyt huoneestani, jossa yöpyi myös vanhempi herrasmies, joka ei pahemmin porissut. Ei sillä, ei itelläkään ollut peruskohteliaisuutta suurempaa sosiaalista vaihetta päällä.
Ihan hyviä olivat sairaalan aamiainen ja lounas. Ei mitään gourmet-herkkua, mutta kai niillä nälkä lähti.
Kotia sain ostettavaksi yhden Epipen (adrenaalini-)kynän ja Heinix-antihistamiinivalmisteita. Prednisolon -kortisonitabuja olikin heinäkuun alun kihtikohtauksesta jemmassa, joten niitä ei tarvinnut enää erikseen ostaa kaappiin.
Että tämmöstä. En tiedä kävikö henki miten katkolla, mutta järki tuntui rullaavan kaiken aikaa, samoin pysyin tyynenä, enkä panikoinut tai ollut shokissa – sitä kai ne hoitohenkilökunnan kesken ihmettelivät, kun olin ihmeen skarppina siinä koko homman yli.
13.30 kyselin vaan että onko kaikki nyt ohi, ja että mistä pääsen ulos.
Sonja haki erälleen autollaan minut OYSilta pois, käytiin hakemassa Raksilan apteektista Epipen ja Heinixit ja Tuiran Lidlistä suklaata ja vissyä ja kaurasydämiä.
Sitten menikin päivä enempi vähempi nukkuessa, se sairaalayön nukkuminen oli semmosta tunnin pätkissä heräilyä, kun aina joku kävi kysymässä oonko ok. Luulin että se EKG-laite kertois sen, vaikka olisin miten taju tatamissa.
Pulssi oli 62 ja verenpaineet 142/85. Noin niinku keskiarvoisesti.
Että niin, nytkö pitää sitten alkaa pelätä ampiaisiakin?
Takapihalle ei ainakaan ole asiaa ennen pakkasia – sitten saa ampparikolonisaatio kylmää kyytiä ja matkan bioroskikseen.