Heipä hei,
rakas lukija.
Minun kesälomani alkoi masennuksella, epätoivolla ja suunnattomalla (joskin suuntaamattomalla) vitutuksella.
Torstaista alkanut maallinen koettelemus huipentui iltaa kohden henkiseen koettelemukseen, joka tylpistyi perjantain maalliseen koettelemukseen, joka
sitten edelleen – vähemmän yllättäen, jatkui lauantaina maalliseen koettelemukseen.
Tästä kuitenkin suunnattomasti oppineena, valistuneena ja noh, vittuuntuneena, sain ponnistettua tilanteeseen, jossa huomaan ympärilläni olevan maailman parhaimpiin ihmisiin lukeutuvia, noh, ihmisiä.
Snooker Timessä minut tultiin hakemaan yläkerrassa järjestettyihin synttäreihin (onnea Outi!) ja siitä edelleen Hevimestassa minulle muistuteltiin kuolevaisuuttani (tällä kertaa positiivisissa merkeissä!), jotta ruottis, muistatkos meitä – Rotos-bussissa 2 vuotta sitten herrasmies, joka tarjosi meikäläiselle vettä, kas kun satuin olemaan tarjoamishetkellä hieman voipunut, vettä vailla ja sangen humalassa.
Noh, näihin ihmisiin tutustuin uusiksi tämän illan aikana ja pääsinpä jopa kotiini tässä samassa yhteensattumassa.
Loma alkaa meikällä aina masennuksella, mutta joka loma se iskee raskaammin, väkivaltaisemmin ja yllättävimmin. Onneksi ovat ystävät, vanhat ja uudet, kuten äsken saitte lukea. Ja minä kokea.
Pitäskin melkein lueskella taas vuoden takaista proosaa, peilata, projisoida ja tunnelmoida. Mitä oli silloin, mitä on nyt, ja mitä vuoden päästä.
Vuoden päästä olen taas pohjamudissa ja mietin, että miten voi olla näin paska fiilis.
Tässä tämän hetken … <-- tässä kohtaa netti sanoi poks, enkä kuollaksenikaan muista, mitä kirjoitin. Jotain eeppistä legendaa se oli, joka kulminoitui ehkä ihmishistorian viisaimpiin lukeutuviin loppukaneetteihin, mutta... Those moments are forever lost.. like tears in the rain.