Tässä koneita ropatessa sitä on aikaa pohtia elämää sen eri osa-alueiden kautta ja muodostaa jänniä kulkuja. Koneiden rassaaminen on siis itelle semmonen zen-hetki arjessa, sinällään yhdentekevää ja rutiiniomaista tekemistä, jossa on lähtökohta, keskikohta ja loppu.
Lopputuloksen ei tarvitse olla yleensä edes toimiva kampe, suorilta, vaan riittää että prosessi etenee ja sitä voi jatkaa joskus, jos nyt laittaa keskeneräisenä syrjään. Siinä samalla käynnistyy erinäisiä ajatusprosesseja ja tällä kertaa mietin tällaista:Olenko turtunut aikuiseksi tullessani jotenkin – nyt on kuollut paljon tuttuja suomalaisia artisteja ja näyttelijöitä, sanotaan nyt viimeisen viiden vuoden aikana.
Viimesimpinä ehkä Jope Ruonansuu ja Pave Maijanen.Muistan miettineeni joskus arviolta 14-vuotiaana, että miltähän sitä sitten tuntuu, aikuisena, kun Jope joskus kuolee. Jotenkin ajattelin silloin, että sen on oltava sitten kun olen aikuinen, vaikka yhtälailla Ruonansuu-vainaa olisi voinu keikahtaa heti seuraavana ehtoona liukastuttuaan saippuaan kylpyhuoneessaan.
Pave Maijasen kohdalla tuntui ensin semmoinen henkinen isku palleaan, että mitä ihmettä, juuri kuuntelin hänen tuotantoaan läpi – mutta toisaalta, olen kuunnellut jo parin vuoden ajan ajoittain Maijasen tuotantoa läpi, joten sattuma ei tunnu niin järin suurelta, kun analysoi mahdollisuuksia hieman faktoihin perustuen.
Mietin myös, että itselle Pave Maijasen musiikki sijoittuu kiinteästi sinne 1980-luvun vuosiin, erityisesti Honkarannassa viettämiini kesämökkilomiin. Jopen musa taas nivoutuu mummola-matkoille, soiden mieleni radiossa isän automatkamuistoissa väliltä Oulu – Pienisulkava (tai toisinpäin sama reitti).
Että mulle nuo molemmat vuosikymmenet ovat jo aikaa sitten kuolleet, kadonneet lapsuuden ja nuoruuden muistoihin, ja koska en kumpaakaan artistia tuntenut ihmisinä, yksityiselämissään, heistä ei ole voinutkaan sen kummempaa nostalgiajälkeä jäädä mieleeni.
Jos nyt ihmiset sanovat yleisesti historiaansa nostalgisoiden, että voi niitä menneitä hyviä aikoja, niin en minä osaa hirmusti kaivata niitä tapahtumiensa vuoksi, vaan eritoten elää niitä hetkiä uudelleen muistikuvieni ja sen ajan musiikin kautta.
Sen musiikin ei tarvitse olla edes sellaista, jota olen silloin muinoin kuunnellut, vaan se on voinut soida satunnaisesti kaupassa, huoltoaseman jukeboxista tai enomiehen autoradiosta.Vesipisarat ja Maijasen Pave, Ford Fiesta ja hiljaa jurottavat kahden eri sukupolven sukulaiset autossa, matkalla eilisesestä huomiseen, jo kauan sitten ajantomussa toisensa unohtaneina.