Viime päivät ovat menneet pohtiessa elämää, mikä ei liene yllätys. Olen koettanut muovailla ajatuksiani ruudulle (80-luvulla ehkä paperille?) ja yrittänyt hahmottaa, mikä elämässä on tärkeää ja miksi täällä yhä ihmetellään asioita.
Facebookissa on vähän se ongelma, että siellä ihmiset ajattelevat asioista aina nurjan puolen kautta, ja ehkä tarkoittavat hyvää, mutta tuovat sen sangen tympeällä tavalla esille.
En ole jaksanut edellä olevasta syystä kertoa esmes terveydestäni kuin sellaisia asioita, joita voisin kertoa kenelle vain naamatustenkin. Tämä oma blogi on siinä mielessä mukavempi paikka vatvoa henkilökohtaisempia asioita, vaikka tiedostankin, että näitä voi lukea kuka hyvänsä vaikkei kaveripiiriini kuulukaan – siksi vältän mainitsemasta esim. ulkopuolisia nimiltään, ja kaikkea muutakin tulee pudoteltua pois tarinoinnista, mutta siten, että kehystarina pysyy eheänä.
Täältä olen tietoisesti poistanut kommentointimahdollisuuden, ehkä osin laiskuuden vuoksi, koska en jaksanut aikoinaan moderoida kommentoijien asialinjaa saati alati lisääntyvien bottien spämmiä. Tuskin jaksaisin siis nytkään.
Mulla on ollut parin viimevuoden ajan sellainen hauska(?) filosofia, että Universumilta voi pyytää erinäisiä asioita ja tekoja tapahtuvaksi, kunhan koettaa elää elämäänsä muita kunnioittavasti ja muita satuttamatta. Olen pitänyt silti Universumilta mankumiset minimissä, koska mistä minä tiedän mihin kanavaan siinä Oikeasti on yhteydessä. Agnostikkona kyseenalaistan kaikki deitieetit l. jumaluudet, mutta koska Universumilta pyydetyt asiat muodossa tai toisessa toteutuneet, on hauska uskotella itselleen, että elää ainakin jotenkin kontrolloidussa maailmankaikkeudessa.
Tai ehkä kyse on vain perspektiivistä – asioita tapahtuu enivei, ja jos keskityn odottamaan pyytämääni muutosta, voin kuvitella, että esmes tämä nyt pamahtanut kihti on tavallaan kaipaamani elämänmuutos. Nyt voin huoletta istua limpparilasi naaman edessä, kun kavereilla on kaljat. Eikä tartte erikseen selitellä, että ”no nyt koetan tällaista retriittiä eroon viinasta”.
Selvennyksenä vielä se, että viina ei ole näytellyt pääosaa elämässäni, mutta se on ollut viimeiset 20 vuotta silti merkittävässä osassa ihmissuhteissani, vapaa-ajassani ja harrastuksissani.
20 vuotiaana otin sen kannan, että käyn kaikissa bileissä, olen jokaisilla jatkoilla ja tutustun mahdollisimman monenlaisiin ihmisiin. Tässä onnistuin mahtavasti – sen seurauksena sosiaalinen puoleni aktivoitui ja näin ihmisistä monesti paljon enemmän puolia kuin ensimmäisten 20 elinvuoteni aikana. Kiusatulla ihmisellä se kaveripiiri oli pienempi, mutta luonnollisesti tärkeämpi.
Nyt katsellaan sitten se, miten nykyinen elämänmuoto ja elintavat vaikuttavat kaveripiiriin. Jos sieltä alkaa putoilla ihmisiä pois sen takia, etten enää juo, niin minusta saavat mennäkin. Sama ruottis minä olen edelleen, join tai en.
Jotenkin se kihtikohtaus on iisimpi konkreettinen syy, jonka kuka tahansa tuntuu ymmärtävän. Jos vaihtoehtona on juoda kaljaa ja kroonisen kipuilevan nivelarsenaalin kanssa suhteessa siihen, että ihan yhtälailla voin juoda vettä, mehua, limpparia, kahvia, teetä tms ilman kipuja, niin mitäpä veikkaatte, että valitsen?
Jos absoilu on jollekin ongelma, niin se on todellakin hänen ongelmansa, ei minun :)
Eilen näin monen vuoden takaista tuttavaa, joka luonnollisesti ensialkuun voivotteli kohtaloani, mutta siinä muista asioista jutellessa sitten teki havainnon, etten vaikuta ollenkaan katkeralta. Minä siihen, että miksi tässä pitäisi katkera ollakaan, just tämmöstä muutosta kaipasinkin, tavallaan.
Kipuja en sentään toivonut, mutta hyvin ne konkretisoivat asian ja pitävät muistutuksen, että elämänmuutos pitää :)
Koetan kuitenkin jatkossa pitää tämän voivottelun omalta osalta poissa, on olemassa vakavempiakin hoksauttajia, kuten sokeritautia, rasvamaksaa, munuaisten vajaatoimintaa ja muuta – siihen nähden veren uraattiarvojen nousu kihtikohtauksen aiheuttaen on aika kevyttä kauraa.
Hirmu vähän on semmosia show stoppereita ollut, loppuunsa. Hammaslääkärikammo on kumottu, jos johonkin koskee, niin sitten varataan aikaa tarkastukseen.
Lääkäreitä olen aina karsastanut, vaikkei varsinaista syytä olekaan. Eniten on ärsyttänyt se kipeänä toisten kipeiden seurassa tuppisuuna hengailu odotustiloissa.
Suurin osa männävuosien tapaturmista on ollut joko humalassa tai muuten väsyneenä. On tullut turpaan kotimatkalla ruokapussi kainalossa, on ajeltu fillarilla auton alle suojatiellä ja polkaistua polkimen ohi yhtä tappeluhaluista karkuun lähtiessä, sillä seurauksella, että nenä halkesi kahdesta kohtaa.
Silläkin tässä on hyvä summailla nyt selkeiden ajatusten kanssa, mikä elämässä on tärkeää. Terveys aina unohtuu, mutta aika paljon se vaikuttaa sitten kaikkeen muuhun. Jos ei muuten, niin rahan kautta.
Ja kun raha loppuu, alkaa se todellinen suunnittelu – mikä on tärkeää, ja milloin.
Nyt.