Sehän iski sitten julmetulla varvaskivulla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Alkuillasta tuntui semmoiselta, kuin olisin pottuvarpaani taikonut kovalla kineettisellä momentilla seinään, l. potkaissut varpaan rikki.
Kuitenkin kipu kävi sen verran isoksi aamua kohden, että huomasin siinä aika nopsaa, että ei tämä nyt ihan hius- tahi tavan murtuma nyt kyllä ole. Semmosia on tullut kerättyä erinäisissä harrastuksissa vuosien saatossa, mutta tämä oli jotain paljon kipeämpää.
Valolla tsekkaillessa luu oli ehjä, kiitos nykykännyköiden taskulamppujen, pimeässä huoneessa näkyy koko varpaasta läpi nätisti. Mutta itse varvas, se se vasta erikoisen näköiseksi oli äitynyt. Punainen ja todella kosketusherkkän, ulommaisin ihokerros revenneenä. Ei vereslihalle, mutta kun varvas on pinkeä kuin kalan syvääjärakko, niin kaikki ei ole ihan kohdallaan.
Odottelin siinä päivän, join runsaasti vettä ja pidin KKK-käärettä punanahkaa vasten (KylmäKohoKomporessio, eli jääpalapussia ja tyyny nilkan alle). Ei auttanut.
Tiistaina sain sitten kinkattua Tuiran hyvinvointitalolle (mikä nimi terkkarille!) vain huomatakseni että jaha, sehän on tosiaan heinäkuu, ja koko lafka perinteisesti kiinni. Kaijonharjussa korvaava vastaanotto akuuttijutuille. Sinne asti en lähtenyt kinkkaamaan, joten kiroillen takaisin kotia. 1km matkaan meni sinne ja takaisin 1.5h.
Noh, sain sitten onneksi autokyydin kaverilta Kaijonharjuun, 11.40 lähdettiin ja 15.30 pääsin odotuksineen pois.
Itse epäilin Duodecimiä yön selattuani, että kihti(kohtaus) voisi olla todennäköisin. Kaikki alustukset täsmäsivät: suolaista ruokaa vuositolkulla, paska fyysinen kunto, paljon istumista paikallaan päivien aikana ja sydämen kanssa ongelmia aiemmittainkin. Korkea verenpaine. Olutta tullut juotua enemmän kuin vettä, jos on ollut vara.
Edellisestä oluen juontikerrasta oli tosin mennyt useampi hetki (8 päivää) joten en osannut odottaa ihan näin äkillistä kipuilua. Leikkasin ruohoa työnnettävällä kelaleikkurilla viikkoa aiemmin, ja jouduin raivolla varaamaan painoa ja työntövoimaa koko ajan vasemmalle jalalle, se kun sattuu olemaan oma ns. korkeushyppyjalka. Siinäkin on voinut tuo jänne ja nivel rasittua, kas kun en on tosiaan ole mikään fyysisen työn suorittaja, kaukana moisesta.
Noh, nyt on 1000mg, l. 1g Para-Tabsia öille, että saa jomotuksen pois ja voi nukkua, aamuisin otan Prednisolon -nimistä kortisonivalmistetta, jonka pitäisi pistää uraattikiteet kihtikohtauksen alueelta liikenteeseen ja niiden pitäisi poistua aikanaan – minne lie. Varmaan kusen sekaan sitten taas?
Kortisoni ei tunnu vaikuttavan oikein, ei ainakaan kovin nopeasti, mutta katselen rauhassa tämän 7 päivän kuurin läpi ja menen sitten uudestaan terveyskeskukseen jos tämä ei ala asettumaan. Ei ole oikein muitakaan hoitokeinoja.
Joitakin omia huomioita, jotka eivät oikein tämän kanssa natsaa sitten taas kihtiin: pottuvarpaan nivelen pitäisi olla turvonnut. Minulla pottuvarpaan nivel on aivan normaali, ei turvotusta, ei kosketusherkkyyttä, terve mikä terve.
Jopa pottuvarpaan keskinivel on ihan ok, kestää käsin käännellä ja väännellä, ei kipua. Varpaan pää, eli se kärkiluu, on todella kipeä, ja normaalissa kävelyssä kun varvas taipuu ylöspäin (kantapään noustessa) vihlaisee kipu pitikin pottuvarpaan jännettä polven kautta lantioon ja sieltä edelleen lapaluihin.
Tässä olen lueskellut sitten tuota Duodecimiä ja lääkärialan julkaisuja, ja vaihtoehtoja on viljalti, joissa osin samat oireet mätsäävät, mutta kaikissa puhutaan sitten loppuunsa tuosta pottuvarpaan tyvinivelestä, joka on osa jalkapöytää: sen pitäisi olla turvonnut ja kipeä, vaan ei ole. Pelkkä varvas vain.
Muita vaihtoehtoja: sisäänkasvanut varpaankynsi, joka olisi laukaissut tulehduksen kynsinauhassa / varpaan kärjessä. Tätä pidin kihtikohtauksen ohella pitkään todennäköisimpänä, varpaankynnellä on ollut taipumus (heh) kasvaa ihon sisään, aj se on pitänyt ajoittain kaivaa ulos ja halkaista.
Jäykän varpaan tila: luiden päät ovat kuluneet rustojensa kautta olemattomiin ja luoneet ns. lukkotilan, jossa varvas ei enää yksinkertaisesti kykene taipumaan mihinkään suuntaan, koska luiden päiden hinkatessa toisiaan vasten kipu on niin iso, että aivot estävät liikkeen syntymisen shokkireaktiona. Aivo on jännä.
Nivelrikko, nivelpsoriaasis, palellustulehdus – Oon kävellyt öisin jonkun näköisiä lenkkejä ulkona, että säilyis joku liikuntarytmi elämässä ja sais nukuttua paremmin. Oon sitten saattanut märilläkin kengillä (Skeittitossuilla) trampata tuolla vitikoissa sisun kanssa, että kävellään nyt sitten, perhana. Olisko tulehdus voinut tulla paleltumisesta? En osaa sanoa.
Mutta kuten sanottua, katsellaanpas tämä kortisonikuuri rauhassa ja jos ei ala tepsiä, niin sitten lekurin juttusille uusiksi.
Kuukauden päästä on työhaastattelu, jospa tämä nyt siihen mennessä olisi asettunut.
Ruokavaliossa aloin oitis noudattaa kihtiruokavaliota, eli punainen liha pois, pienistä kaloista ehkä paistettua muikkua tulee eniten ikävä. Sisäelimiä saati sieniä ei ole meikän ruokavalioon koskaan kuulunutkaan, joten niitä voi nyt hyvällä omalla tunnolla vältellä, muutenkin kuin olemalla nirso.
Kanannahka ehkä oudoin vältettävä, kuka vittu sitä muka syö – en minä ainakaan, oo ikinä tykännyt siitä.
Herneet yllättivät, niitäkään ei, papujen ohella, saa syödä. Eikä muuten ruisleipääkään.
Olen siis syönyt tonnikalaa (saa syödä), kohtuuden rajoissa kanaa (jauhelihan muodossa), makaroonia, kaurapohjaista leipää. Tomaattia, kurkkua, sipulia, valkosipulia, ketsuppia, sinappia, kurkkusalaattia.
Ensi viikolla ajattelin testailla mausteisempia (ei suolaa!), eli intialaista fuusiokeittiötä, jota on tullut kyllä syötyä aiemminkin, mutta tälläkertaa lihattomana tai korkeintaan kanalla buustattuna.
Kananmunia muuten saa syödä, en tiedä onko niissä jotain päivärajoitusta, mutta 4 söin toissapäivänä salaatin ohessa. Ei tullut huono olo, eikä varvas kipeytynyt enää ylöspäin. Kipu ei siis koventunut, suomeksi sanottuna.
Oluenkäyttöä onkin pitänyt rajoittaa jo kauan aikaa, mutta koska se on ollut ainoita tapoja nähdä toisia ihmisiä l. kavereita, siitä on ollut tosi vaikea luistaa. Kuitenkin tämä kipu, mikä jäyti yötäpäivää 4 päivän ajan (joka on nyt tätä kirjoittaessa vähän laantunut, jee!) oli sen verran kova hoksautus, että en usko olutlakon tuntuvan pahemmalta vaihtoehdolta pidemmän päälle.
Aika yksinäistähän tästä loppuelämästä on muodostumassa, mutta ensimmäiset 20 vuotta menivät hyvin pitkälle omissa oloissa, ehkä osaan taas.
Ja ehkä niitä kavereita voi nähdä joskus selvinpäinkin, vaikka he eivät olisikaan mehulinjalla :)
19 vuotta yksinäisyyttä, 19 vuotta alkoholia, seuraavat 19 vuotta ???
Olen nyt 39-vuotias, mutta tykkään retorisesti pitää nuo luvut identtisinä, enkä nyt käytännössä ole 19 vuotta juonut, mutta joka viikonloppu jonkun verran kuitenkin.
Noh, tällainen elämä tähän asti, katsellaan mitä jatkossa!