Taas tuntuu siltä, ettei aika riitä muuhun kuin töissäkäyntiin ja nukkumiseen. Eikä muuten riitäkään. Paitsi että nytkin kirjoitan tätä blogimerkintää, olen pari tuntia lueskellut pikseliartsusta ja katsellut youtubesta zx spectrumin (48kilotavun kone!) huikeita introja.
Kävin myös monisanaisen ja ilmeisen hyvin ymmärretyn keskustelun puinnin Facebookissa, vaihteeksi liittyen Magneettimedian höpöhöpö-uutisiin ja niiden uutisointiin ko. julkaisun toimesta. En toisinna sitä tänne.
Ai niin että mihin se aika ei riitä?
Niimpä.
Jotenkin sitä jumittaa entistä intensiivisemmin tähän koneelle ja osaa sulkea koko ympäröivän maailman pois. Tavallaanhan se olisi ihan siistiä, hauska taito ja silleen. Eikä se edes ole mikään uusi tila, mutta tätä nykyä siihen tosiaan yhdistyy tuo negatiivinen sivuhuomio, että voisi kai sitä joskus tehdä muutakin. Tämä on kuitenkin hyvin lähellä sitä, mistä palkkani saan, ja koska vapaa-ajasta ei makseta palkkaa, voisin syventyä näihin kone/rauta/graffa-juttuihin työajallakin. Väittelyä facebookissa en toistaiseksi miellä työhönliittyväksi (ellei sitäkin halua tarkastella objektivistisen maailmankatsomuksen ja kritiikin suunnalta.. argh!).
Tänään ostin pitkästä aikaa kirjan. Kauko Röyhä – Poika Mancini.
Tarkoitus oli ostaa teetä, jotain perusliptonia, koska se olisi sopinut kirjan teemaan. Kirja sijoittuu ajallisesti 80-luvulle ja kertoo Miss Farkkusuomi-kirjassa kuvatun Piken pikkusiskon, Katjan, vaiheista ”ensimmäisen osan” tapahtumien aikana / jälkeen. Tämän luin takakannesta, voi sisältää asia/käsitevirheitä. Korjaan ne myöhemmin, jos koen tarpeelliseksi :)
Tykkäsin suuresti tuosta Miss Farkkusuomesta, niin kirjana, kuin elokuvana. Näytelmäversiota en ole katsonut, enkä aio tiettävästi katsoakaan. En osaa edelleenkään katsoa näytelmiä, jossa lasittunein ilmein näyttelijä X huutaa repliikkejä yleisöön päin. Ei vaan onnistu. Alkaa naurattamaan. Sori.
Muutkin Röyhkän kirjat ovat toimineet, osa niistä on kesken, mutta Tien laidalla Waterloo upposi hyvin. Olen lukenut sen kahdesti, kolmaskin kerta menisi, mutta joko olen ammoin lukenut sen kirjaston kirjana, tai muuten kadottanut mystisesti kopioni hyllystä.
Miksi nyt jaarittelen pätöopuksesta näin vuolaasti, syy on siinä, että se on pitkästä aikaa kirja, joka ei liity työhön, harrastuksiin tai tuleviin työ/harrastusasioihin millään tavalla. Viimeksi tällainen tempaus sattui 2 vuotta sitten, ollessani työreissulla Tampereella.
Ostin, kappas vaan, divarista Kauko Röyhkä – Kesä Kannaksella -kirjan, jonka luin kannesta kanteen yhden illan aikana. 3 tuntia siinä taisi vierähtää. Se oli loistava irtiotto. Tiesin, että YT-neuvottelujen lopputulemana saisin kenkää, se oli vain ajan kysymys. Olin pyöritellyt sitä päässäni aivan tarpeeksi, yrittänyt nähdä vaihtoehtoisia tulevuuden vaihtoehtoja, mutta sellaisten loistaessa poissaolollaan, päätin irrottautua todellisuudesta.
Työreissun ollessa kyseessä, perinteinen ”kaljaa aivan liikaa” -lähestymistapa ei tullut kyseeseen, joten turvauduin jonkun toisen kirjoittamaan proosaan, enkä ole katunut sitä valintaa.
Täydellinen irrottautuminen rutiineista ja arjesta pitää sekä mielen että kehoni innostuneena, virittäytyneenä uusiin haasteisiin ja ennen kaikkea kiinnostuneena tulevuutta kohtaan.
Hyvää yötä, Blog & Art (ja ne harvat jotka tätä vielä lukevat?) – minä siirryn uusimman röyhkän viereen petiin, ja pistän lukulasit päähän.
Hyvää yötä.