Lueskelin hetken mielijohteesta vanhoja tekstejäni siltä syksyltä, kun muutin tähän asuntoon.
Onhan täällä ollut kyllä hauskaakin, eikä se hauskuus ole mihinkään kadonnut, kun nyt jaksaa muistella nostaa niitä takaisin eloon. Asunto on edelleen paras niistä missä ole ikinä asunut, sijainti on passeli ja naapurit mukavia – jos kohta naapureista en enää tunne ketään, mutta se, että kotia tullessa ei tarvitse pelätä tai edes ärsyyntyä mistään tai kenestäkään, on jo paljon tässä maailmassa, minusta.
Totta sitä masentuu jos joutuu lomalla(kin) olemaan koneen ääressä neljän seinän sisällä – ja erityisesti suuttuu sitten (itselleen?) siitä kun tajuaa, että koko kuume on todennäköisesti johtunut tai ainakin pitkittynyt sillä, että termostaatit ovat olleet väärässä asennossa.
Mutta jospa se tästä, alkaa tämä masentelu ja vitutus tuntua jo se sen verran ylimitoitetulta, että jospa jotain kivaa tekisi tänään. Kunhan tuo valoisa alkaa tuolla pihamaalla lisääntyä, niin vois hilpasta kylille, käydä syömässä jossain ja koluta ale-laareja läpi.
Sitte jos jotakuta kaveria moikkais livenä, jos kohta keksin että ketä, niin aina parempi.
Mulla on nyt kuitenkin vaakakupin paremmassa päässä melkonen loadi kampetta, että annanko sitten yhden kuumeen, tulevaisuustoivottoman rakkauden tai tekijän X kumota kaiken masiksen kautta kadotukseen?
En luovuta ilman taistelua. En perkele!