Mietin tässä, aikalailla yksinään vietetyn lauantain ilta-ajattelemisen tuotoksena, että tekno on kyllä kiva.
Musiikkina, elämäntapana ja filosofiana. Tekno-niminen perusteos (Sam Inkinen, 1994 – https://www.kampinkirjakauppa.fi/tuotteet.html?id=42/968722) tarttui mukaan pari kesää sitten -tiemmä nyt jo lopetetusta- Anttolan Antikvariaatista, ihan höpöllä muutaman euron hinnalla.
Harmittaa, että olen 5 vuotta liian nuori teknon Suomalaiselle valtakaudelle – en kyllä ole varma, olisinko uskaltanut liittyä niin voimakkaasti mihinkään kokonaisvaltaisesti elämänvalintoihin nivouttavaan elämäntapaan.
En ehkä ole nytkään. Minusta ihminen on fuusio, jopa synteesi. Kuuntelen musiikkia vähän kaikenlaisista lähteistä ja genreistä, mutta tekno on semmoinen turvasatama, jonka parissa olen aina kotonani, vaikka olisin missä tahansa maailman kolkassa. Monotoninen, aggressiivinen, passiivinen, itseään toistava, mahdollisimman vähän kehittyvä, jopa tylsä.
Tai ihminen on toki ihminen, mutta ihmisyys on fuusio, ehkä jopa synteesi – teesin ja antiteesin ohella, tai niistä riippumatta. Fuusio sillä tavalla, että ihminen ei voi olla pelkästään oman mielensä mukainen tuotos, vaan sekoitus aikakautta jonka aikana hän on olemassa; synteesi kaiken sen pohjalta, mitä ihminen haluaa olla ja missä rajoissa hän sitä osaa/uskaltaa/tahtoo toteuttaa elämänsä mittapuun myötä.
Teesisyys ja antiteesisyys taas voi toteutua ihan päivittäisessä valintojen muodostumisessa, miten kukinenkin nyt aatoksesta tekee päätöksiä.
Ugh, tekno on rakkaus ja rakkaus on teknoa. On rakkaus paljon muutakin, esimerkiksi vapautta olla mitä tahtoo, satuttamatta toisia.
Piste, ja pilkku.