Olis ehkä sittenkin ollut ajankohtaista ja tärkeää kirjoitella Korona-merkintöjä jo viime viikosta lähtien, mutta en tahtonut. Pääasiassa siksi en tahtonut, koska se vitutti.
Havainto itsessään ei liene kovin uniikki näinä päivinä, mutta minua se vitutti erityisesti siksi, että se muutti taas jälleen kerran sellaisella tavalla omia suunnitelmia, jota en voinut nähdä millään ennalta.
Olen miettinyt tässä, että ostaisin oman asunnon alle nelikymppisenä, koska siitä saa silloin ns. ensiasunnon ostajan verohelpotuksen, joka on n. 100 000e arvoisesta asuntosijoituksesta jo ihan mukava siivu (ei paljoa, mutta tarpeeksi).
Noh, olen kerennyt nakata kirveen kaivoon jo monta kertaa tässä vuosien saatossa. Ensin opetustyöt tyrehtyivät siihen korinaan, että vuodessa oli 3 kuukautta töitä 50% sopimuksella. 3 vuoden ajan.
Siinä ei paljoa omia asuntoja ostella, jos ollaan 3kk vuodesta töissä, saaden siitä 1.5kk palkan ja loput 9kk neppaillaan kiveksiä kotosalla. Toki tuohon olisi voinut ottaa ”muita töitä” kylkeen, jos sellaisia olisi ollut. Koetin katsella, tein WordPress-sivustoja sinne tänne, mutta niitä oli aina niin tuurissaan ja vähänlaisesti, ettei niistä tullut pidempi aikaista tulonlähdettä. Muutenkin ne menivät enemmän fiilispohjalta, että ammattitaito pysyisi niiden osalta hanskassa.
No, nyt aloitin viikko sitten asiakaspalvelutyössä, toiveikkaana, vaikka horisontissa kelluikin jo vieno vaaleanpunainen aavistus pandemian mittoihin kiirivästä ”yskästä”. Asunnonostoidea nosti taas päätään mudasta ja iski silmää.
Sinne mutaan sen kuitenkin polkaisin taas tällä viikolla, kun tuli lomautusilmoitus ja sitä sitten kestää toistaiseksi, kunnes Korona meidät hylkää.
Noh, sen oman kämpän nyt kerkeän ostaa myöhemminkin, eikä se nyt ole enää niin tärkeä prioriteetti elämässä kuin 10 vuotta sitten ajattelin sen olevan. Ostin oikeuden asumisoikeusasuntoon, jossa yhä asun, jotta saisin tästä muuttaessani 10-15% lainaosuudesta lainan takeeksi, ilman henkilötakaajia.
Nyt olen sitten alkanut zoomailemaan vaihtoehtoja. Yksi olisi ollut, että myyn kaiken kertyneen omaisuuden siihen pisteeseen, että minulla on vain yksi kannettava tietokone, kaikki elämäni aikana itsetuottamani data varmistettuna niin fyysisesti kuin pilveenkin ja sen verran vaatetta ja kirjallisuutta kuin kahteen laukkuun mahtuisi – ja lähtisin kiertämään Maailmaa.
Sekin polku lienee suljettu nyt pitkäksi aikaa, ja haluanko vaeltaa siinä Maailmassa, jonka Korona taakseen jättää – paljon pulaa resursseista, surua menetetyistä sukulaisista ja vauraudesta jne jne.
Olen tällainen kosmisten epäonnen tähtien myrskyssä itseni näkevä entiteetti. Lueskelin vasta teoriasta, jossa Jumala on jokainen meistä, unohtaneena olevansa Jumala, The One & Only.
Yhdellä tavalla olen aina uskonut demiurgiseen omakuvaan, jokainen on se oman maailmansa luoja, kiintopiste avaruudessa. Koti on siellä minne pääsi yöksi lasket.
Yhteiskunta ei kuitenkaan toimi (aina) tätä teoriaa tukevalla tavalla, vaan välillä tulee turpaan, henkisesti tai ihan fyysisesti, jos tuolla turuilla ja toreilla vaellat kaikkivaltiaan elkein.
Ei tästä nyt oikein Korona-henkistä merkintää tullutkaan.
Kävi kuten sille kissalle, hiirelle ja villalangalle, sekä suurille suunnitelmille takista, housuista, rukkasista ja lopputulos oli…
En enää muista.