10/9/2013 1:23:24 AM
Lokakuu 2013
Maassa olevasta montusta nousi hernerokan hajuista sumua syysyön pimeyteen. Luulin ensin kyseessä olevan jonkin sorttisen
työmaaruokalan, jos kohta ajankohta loi oman absurdin leimansa tämän luulon kylkeen. En jäänyt paikalle tarpeeksi pitkäksi
ajaksi tehdäkseni oikeita johtopäätöksiä eikä se vaikuttanut sen kokoluokan ongelmalta, jonka vuoksi tällainen odottelu
ja pohtiminen olisi edes kannattanut.
—
Aamu oli alkanut huonosti nukutun yön siivittämän katkonaisen unen päättymiseen. Unessa koin pakokauhua joutumalla ajoradalla
autoni kanssa vastaantulevien kaistalle, enkä saanut autoani millään tavalla hallintaani, vaikka miten koitin painaa milloin
jarrua ja milloin kaasua. Vihdoin lumen pöllyämisen ja vauhdin hidastumisen päätteeksi sain kroppaani kuristavan turvavyön avattua
ja pudottua kyljelleni loskaiselle asvaltille ajoradan viereen. Auton renkaat olivat aivan tyhjät ja metalliset vanteet haisivat
palaneelle metallille ja höyrysivät raskaiden räntähiutaleiden varistessa taivaalta hiljalleen niiden kuumaan syleilyyn.
Ihmettelin unessa sitä, miten ylipäänsä olin päässyt liikkeelle mokomilla tyhjillä kumeilla, kunnes näin renkaiden kumimassassa
selkeät repeämisjäljet. Olin todennäköisesti siis päätynyt ajamaan piikkimattoon tai muuhun vastaavaan viritykseen tiellä, joutunut
kovan vauhdin siivittämänä kurimukseen ja kuitenkin välttänyt kolarin kuin ihmeen kaupalla, vaikka autoni makasi itseni lisäksi
sillä hetkellä vastaantulevan liikenteen kaistalla.
No, unet ovat unia ja käsittelen niitä päivän mittaan sitä mukaa sikäli mikäli joutoaikaa on, ja muistan vielä unen. Tällä kertaa
pääsin miettimään unta monelta kantilta, vaikka tuntui että työtehtäviä satelikin ihan riittävästi parin minuutin varoitusajalla.
Yleensä suhtaudun töihini ammattimaisesti ja huolella, enkä stressaa turhista. Tänään oli siinä mielessä oudot vaikuttimet päällä,
että pinna oli todella kireällä, enkä edes välittänyt siitä, tai peitellyt sitä ulospäin millään tavalla. Ei todellakaan kaltaistani.
—
Tauolla etsin tuntemattomasta kaapista käsiini muovimukien tornin, kuin olisin ollut paikassa aiemminkin. Join vettä tärisevin käsin
kaksi mukillista ja jokainen kulaus poltti näkymättömän jäljen suun ja kurkun kudoksiini. Silti viileä vesi helpotti mahassa ja
käsien tärinäkin lakkasi. Tärinä johtui, hämmentävää kyllä, jännityksestä ja pelosta.
Olin jo aiemmin huomannut purreeni epähuomiossa sormenkynteni todella lyhyiksi. edes liian syvälle menneistä viilloista kertovat
pulssin mukana sykkivät haavaumat eivät olleet havahduttaneet minua tämän aiemmin todellisuuteen.
Lounaaksi oli keittoa. En ollut syönyt sitä pitkään aikaan, siis oikeastaan mitään keittoa. Keitosta tulee aina mieleen armeijan
pussilounaat korkeassa polviasennossa metsänsiimeksessä. Välitön flashback ajoista, joita suuresti inhosin silloin mutta joiden
kanssa olen oppinut elämään ajan kanssa. Kuin muistoja vankila-ajasta, jonka rikos vain unohtui tehdä.
Kuljin kuin yksin takaisin työmaalle, vaikka ympärilläni oli useita ihmisiä, ja jotka tuntuivat käyvän kanssani jopa keskustelua
askelten painuessa vasten sumusta kostuneen kävelykadun kivistä tannerta vasten. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli tuulen ajoittainen
ohuehko vihellys korvissani, sekä liikennevalojen piipitys. Pulssianikin tiheämpi korkeataajuuksinen signaali, joka kertoo milloin
tulee seistä paikoillaan, ja milloin saa ylittää kadun. Järjestäytynyt totuus kaaoksen keskellä.
—
Illaksi oli suunniteltu kaikenlaista. Virkistäytymishetkeä raskassoutuisen päivän päätteeksi. Vihasin vastuu- ja organisointitehtäviä
armeijassa, enkä ole oppinut sinuiksi niiden kanssa vieläkään. Armeija-ajoista on yli 14 vuotta aikaa. Tuntuu, etten haluakaan kasvaa
rooliani suurempiin saappaisiin. En nyt, enkä huomenna.
Pääsin pääkallopaikalle sovittuun aikaan ja jäin odottelemaan muita ulko-ovien kohdalle. Koko päivä oli koostunut jollain tavalla sumusta,
ensin aamulla pyöräsilloilla se oli verhonnut kalastajat sille tietoisuuden tasolle, jossa vain äänillä on merkitystä etäisyyksien ja
kappaleiden hahmottamisen kanssa. Jostain kuului millon niiskutusta, milloin veden loiskahdus ja välillä ei kuulunut yhtään mitään.
Pyöräsiltojen ylitys ei montaa sekuntia kestänyt, joten suuri osa miljöön äänistä oli vanhojen muistojen ja vilkkaan mielikuvituksen
sulosoinnutettua yhdistelyä. Yhtäkaikki, sumu oli estänyt visuaalisen hahmottamisen, tehden sen mahdollisimman täydellisesti.
Päivällä sumu oli kostuttanut liiketilojen ikkunoita, kävelemääni kadun pintaa ja kuumaa otsaani. Täplittänyt hattuni ja vastaankävelleen
silmälasipäisen naisen linssit. Vai olinko kuvitellut hänetkin? En tiedä, eikä sekään kiinnostanut. Sumua mitä sumua.
—
Istuin aloilleni tapaamispaikalle ja selasin puhelintani. Ei soittoja, ei viestejä. Tulkoot perässä, ajattelin. Samassa tuttu hahmo saapui
väärästä suunnasta, moikkasimme ja jäimme niille sijoillemme tuijottamaan eteenpäin. Tuttava kaivoi taskustaan pienen viinapullon, tarjosi
siitä hörppyä minulle, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Siinä me istuimme, kuin ostoskeskuksen pihassa päivästä toiseen istuvat ammattilaiset.
Tilannetta korosti paikkavalinta, joka päivisin täyttyy tulevaisuuden toivojen vilkkaasta sananvaihdosta, suurien visioiden vaihtamisesta ja
tylsien luentokokonaisuuksien prosessoinnista ja päivittämisestä. Ilta-aikaan paikan ohi käveli osin päättäväisen innokkaiden, osin arastelevan
ujojen askeleiden kannattelemia pieniä tytöntylleröitä, jotka olivat luultavasti menossa tanssi- tai jumppaharjoituksiin. Kehitystä yhtä kaikki,
jotkut tekevät sen itsevarmempina kuin toiset.
—
Sisälle päästyämme tarkastin tilat välittömästi epäkohtien varalta, joista meitä oltaisiin pääsääntöisesti syytetty välittömästi. Tällaisia
en onneksi löytänyt joten saatoin vihdoinkin hieman rentoutua. Otin astiakaapista tyhjän lasituopin ja tsekkasin sen ja oletettujen muiden
klooniensa vuoksi, mistä löytyy tiskikonepesuaine ja astiapyyhkeet.
Tuoppi sihisi kun kaadoin sen täyteen vuoristojen sulamisvesien mukaista jäistä vettä. Kädet eivät enää tärisseet, eikä pulssikaan nostanut
kylmää hikeä otsalleni. Otsan ikihiki oli ja pysyi, mutta nyt se oli tullut siitä fyysisestä rasituksesta, kuin jouduin ramppaamaan kerrosten
väliä pihamaalle ja takaisin yläkertaan sitä mukaa kun mattimyöhäiset soittelivat alaovelta.
Vihdoinkin tuntui, että olin hereillä. Keskustelimme päivän polttavista aiheista opiskelijoiden kanssa, kävimme läpi päivää meidän kannaltamme
ja kaikuluotasimme, he enemmän kuin minä, tulevaisuutta omien projektiensa osalta.
—
Sauna oli miellyttävän lämmin, ei liian kuuma, eikä kuiva ilmaltaankaan. Ensimmäistä kertaa näin saunassa kosteusmittarin, ja välittömästi mietin
miksei sellaista ollut järjestään muissakin saunoissa. Saunassa käydyt keskustelut jäivät kerrankin mieleen, ehkä siksi, että olin selvinpäin.
Miksi rahalla on niin suuri merkitys nykyään kaikkeen? Sen rooli tuntuu ylikorostuneelta, vaikka puhuisi vain siitä, mistä ostaisi uudet housut.
Yhtäkkiä pitää olla myös asiantuntija vaatetuksen saralta, Kiinalaista ei kannata ostaa ja laatu maksaa. Laadusta kannattaa maksaa. Ja se on vain
niin, että vaatteita pitää ostaa monta kertaa vuodessa. Kyllä, nekin kuluvat.
Työni koostuu tätä nykyä istumisesta ja kävelystä. Minulla kuluu vuodessa 3 paria housuja, koska ne rispaantuvat nivusista, polvista ja lahkeista.
Enkä edes liioittele. Pentuna housut kestivät moninverroin pidempään, vaikka tuli vietettyä monta märkää ja rasittavaa hetkeä metsässä puissa
kiipeillen, rosvoa ja poliisia leikkien ja juosten, pelattua pesäpalloa ja fudista ja kaikkea siltä väliltä.
Mutta homma tuntuu vain olevan niin, että rahaa on tehtävä, sitä on kulutettava ja luotava liikevaihtoa. Ei auta ihmetellä ja kysyä, miksi?
—
Pyöräilin näitä ajatuksia päässäni miettien kohti kotia, välillä tiivimmällä sykkeellä ja välillä taas tahallani hidastellen. Siinä mielessä
pyöräily voittaa kävelyn, että voi juuri edetä koko ajan, vaikkei tekisikään tauotta töitä etenemisensä eteen. Voi polkea varastoon.
Osasinpa myös ajatella varastoon. Kaipaan hiljaisia hetkiä, enemmän kuin ihmisiä ympärilleni.
On aika palata juurille.