Taidan olla sekoamassa.
Tuntuu, että se mistä eniten olen aiemmin valittanut, se, että jos on kohtelias jollekin (yleensä tytölle) niin se tulkitaan että olen kiinnostunut jostain muustakin kuin siitä että höpöttelen siinä hetkessä sen kanssa – ja poistun kämpälle funtsimaan omiani ja sitten ihmettelen että miksi taas tulkittiin flirttailuksi kun oli vaan kiva jutella.
Tuntuu, että aina ne ihmiset joista sitten itse on kiinnostunut, eivät ole kiinnostuneet minusta – vaikka tulis minkälaista signaalia, tai ihan lause- ja asiakokonaisuuksiakin vaihdettua, niin lopputulema on aina se, että eeeeeeiiiih.
Joskus jaksoin vielä yrittää, että luotin parempaan huomiseen ja siihen että idearikkaalla ihmisellä on aina hauskaa, tai ainakin hauskempaa kuin muilla.
Alkaa se tässä 32 vuoden maailman katselun jälkeen jo tuntua siltä, että kaikki on nähty ja kaikki ideoitu, asiat menee riitelyksi jos yrittää tehdä omasta mielestään oikein, kaikki on jatkuvaa taistelua siitä kuka on oikeassa ja miten se mitataan, sitten vaihtelee tapahtumakohtaisesti – ja kun en jaksa joka asiasta vääntää rautalangasta, se sitten tulkitaan nöyrtymiseksi. Ja kohdellaan sen mukaisesti.
Meikän arki koostuu, tai on koostunut, viimeiset 10 vuotta siitä, että teen viikon ajan töitä ja paneudun siihen täysillä, iltaisin istun irkin ääressä juttelemassa niitä näitä milloin minkäkin porukan kanssa. Semmonen 4 vuoden välein irkkikanavan vaihtaminen on ollut syklinä, pääosin siitä syystä, että muu jengi kasvaa aikuiseksi tai tappaa itsensä, tai ainakin on hyvää vauhtia päätymässä jompaan kumpaan edellä mainituista.
Sitten kun kumpikaan sellaisista ei itseä nappaa, niin tulee hivenen ulkopuolinen olo. Jännä, että itsemurhastakin voi olla kateellinen :/
Kuten sanottua, ei kiinnosta perhe-elämä, johon perusmallin mukaisesti kuuluu se omistusasunto OK-talon tai muun muodon kautta, pari lasta, farmariauto, lasten jääkiekkoleirit ja vaimon Oriflame -verkostautumiset. Jos kiinnostaisi, minulla olis ollut semmoseen mahdollisuus nyt parikin kertaa. Ei vaan tunnu omalta, ja väkisin en ala tekemään enää tässä elämässä mitään; se simputus sai riittää peruskoulun ja armeijan pakollisten velvollisuuksien suorittamisen jälkeen.
Sama pätee itsemurhaan. Jos se olisi mielestäni oikein, tuskin kirjoittelisin näitä rivejä tällä hetkellä. Monta kertaa sitä on teoretisoinut päässään, keskustellut ihmisten kanssa siitä, mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu ja mikä moiseen ajaa tai miten sellaiseen tilaan päätymisen voisi ennaltaehkäistä.
En usko, että kuoleman jälkeen meitä odottaa kylmää monttua kummempaa Onnelaa, sen paremmin kuin Tuonelaakaan, mutta jos nyt sattuu olemaan niin, että myriaadien yhteensattumusten, evoluutioteorian, sumerialaisten tai minkä tahansa kosmisten pierujen kautta meikäläinen on muodostunut tälle pölypallolle mittaamattomien avaruuskilometrien keskelle – niin kyllähän tämä täytyy elää kunnialla loppuun saakka.
Ihmetyttää vain tämä suhteettoman paskan tuurin määrä, vaikka miten koittaa tsempata ja olla että kyllä se onni tästä vielä kääntyy. En nyt tarkoita suoraan mitään yhtä epäonnen keskittymää, vaan semmoista kokonaisvaltaista maailmankuvaa.
Jos nyt ajattelee omaa lapsuuttaan, nuoruutta, varhaisaikuisuutta ja tätä hetkeä, niin onhan meikällä käynyt ihan hirveän hyvä tuuri monessa asiassa. Osittain kyse on tietysti mitenkään itseäni jalustalle nostamatta taidosta ja aidosta paneutumisesta asioiden tilan muuttamiseen ja vakauttamiseen, mutta kyllä sinne sekaan on mahtunut paljon sitä kädet taskussa pimeydessä seinää päin kävelyäkin. Toistuvasti.
Huono tuuri siinä mielessä, että on aina löytynyt niitä selkäänpuukottajia kaveripiiristä, jota piti hyvinäkin ystävinä, ja hyvä tuuri siinä mielessä, että osa niistä kavereista on säilynyt todella hyvinä ystävinä näihin päiviin saakka. Parhaat ystävät vielä sellaisina, jotka ovat jaksaneet tsempata vaikka ovat nähneet, miten meikäläinen itsepäisesti taistelee välillä tuulimyllyjä vastaan, kun intoa riittää – vaan ei älyä siihen, että jotkut taistelut on tarkoitettukin hävittäviksi.
Tavallaan sitä on osannut kääntää suurimman osan huonosta onnesta ainakin osittain omaksi voimavarakseen, välillä oli kausia jolloin olin todella sulkeutunut ja pyörin suurimman osan päivästä omassa maailmassani funtsien mitä sitä tekisi isona. Siitä muodostui lopulta niin iso kysymys, että päätin antaa sen olla ja ottaa sen käsittelyyn sitten joskus. Vielä se ei ole tuntunut tulleen käsiteltävien asioiden piiriin. Liekö tulee ikinä?
En tiedä olisiko maailma ollut helpompi, jos olisi taipunut siihen simputukseen mikä jo peruskoulusta lähtien oli päällä – eihän hitsarin pojasta voi tulla maisteria.
Päätin kuitenkin jo suhteellisen varhain että a) kasvan isoksi ja että b) vedän kiusaajia turpaan ja lisäksi c) aion olla onnellinen mitä tahansa päädynkin tekemään.
Vaihe a) tuli ryminällä pikkuruisena vietetyn lapsuuden jälkeen vähän turhankin alleviivatun nenäverenvuodon ja pääkipujen jälkeen. 196 cm pituisena ja 120kg painoisena sitä voisikin vetää kiusaajia turpaan, ihan helposti, mutta:
vaihe b) ei koskaan toteutunut, eikä toivottavasti tule tulevaisuudessakaan ajankohtaiseksi. Väkivallasta olen itseeni kohdistuneiden hyökkäysten ja väistöjen kautta tullut siihen tulokseen, että siihen turvautuu vain täydellinen idiootti, sellainen jolla ei ole mitään kunnioitusta niin itseään kuin ketään toistakaan kohtaan. Sellaiset ihmiset täytyy tuhota, mutta passiivisesti. Onneksi entropia on tuntunut hoitavan lapsuusaikaisille kiusaajille ihan tarpeeksi tekemistä. Kiitos, Google, hakukoneestasi.
C) -vaihe on kovasti työn alla. Välillä, kuten jo moneen kertaan todettuna, minulla on mukavaa, mukavat työt ja mukavat työkaverit. Sitten iskee kausia, jolloin epävarmuuden peikko nostaa päätään ja juttelee iljettäviä valheitaan korvaan (ja ei, en kuule ääniä, tämä on vertauskuva).
”Sinä et ole mitään, sinä olet aina ollut suuri vahinko, mittava läjä hukattua potentiaalia ja suuri huolenaihe monelle”, itsetuntoa murentava itseanalyysi jaarittelee.
ja sitten on taas kausia, jolloin tuntuu että kaikki mitä yritän, onnistuu ja saan siitä kiitosta ja kunniaa.
Ehkä se on kaikilla näin?
Ehkä kyse on osaltani vain liian innokkaasta paneutumisesta ja asioiden ylianalysoinnista, niin hyvässä kuin pahassakin?
Mistäpä sen tietää.