Jatkuvasti on enenevissä määrin tunne, että on auttamattomasti purjehtinut nuoruutensa ohi, ja loppumetrit perämoottori täysillä, jarrucleaneria kannen alle ruikkien. Ja aina löytyy joku ikätoveri sanomaan, että ”et sinä voi tuntea olevasi vanha kun minä en tunne, ja ollaan saman ikäsiä”, niin jumalauta, voin ja tunnen.
Tunsin jo parikymppisenä olevani auttamattomasti vanha, ja ihminen on ristiriitaisesti aina nuorin ja vanhin versio itsestään.
Henkinen ikä voi seilata jossain ihan eri lukemilla, kuin fyysinen ikä.
Tähän päälle on tullut se, että on todella yksinäinen. Ja kyllä, en ole yksin ja minulla on kavereita, jopa ystäviäkin, mutta silti yksinäisyyden tunne on kasvanut vuosien saatossa. Uravalinta on voinut tehdä osaltaan sitä hiljaista kuilua, koska on toiminut nuorisotyössä ja päivästä toiseen päässyt näkemään sitä konkreettista ikäkuilua eri sukupolvien välillä.
Noh, ratkaisin tämän yksinäisyyden tunteen kaupungissa sillä, että muutin oikeasti yksinäisyyteen metsän keskelle, koska oli mahdollisuus ja vaikka joku tässä kusisikin nilkoille, niin ompahan yritetty. Toistaiseksi muutos on ollut ainoastaan positiivisen puolella, mutta se yksinäisyys ajoittain, se tunne jäytää eikä jätä rauhaan.
Oman ikäiset naiset alkavat pyöriä jo mummovuosissa, ja varmaan itelläkin on ukkivuodet, muttei ole niitä lapsia saate lastenlapsia, niin samaistuminen ukkiuteen on aika vaikea. Henkisesti olen edelleen siellä 16-vuotiaan tasolla, mutta varustettuna +30 vuoden kyynisyydellä ja mustalla huumorilla.
Vähän tämmöinen ajatusten Aurajoki taas tämäkin kirjoitus, en oikein tiedä mikä tässä pitäs olla lopputoteama, ehkä ei mikään.