Oho, taitaa olla niitä harvoja Youtube-upotuksia tällä alustalla, mutta ehkä jatkan näitä jatkossa – ehkä en.
Mietin, millainen ihminen olin parikymppisenä, ja millainen olen nyt. Parikymppinen meikäläinen oli ujo, ylimielinen ja sisäänpäin kääntynyt, voisi jopa sanoa, että sulkeutunut. Tässä taustalla pitkään, koko peruskoulun läpi muodossa tai toisessa jatkunut kiusattuna oleminen.
Nurinkurisesti armeijassa, jossa oli paljon mätää, mutta myös jotain hyvääkin, opin nurinkurisesti, että loppujen lopuksi kaikki ihmiset ovat ihan yhtä paljon rikki, eri tavoilla ja on ihan turha polttaa omaa energiaansa toisten automaattiseen pelkäämiseen ja/tai vihaamiseen.
Se vapautti omia resursseja, ja sain toteuttaa itseäni paremmin, kun sai olla juuri sellainen kuin oli (ja olen yhä!). Ylläolevalla videoklipillä keskustelevat vuonna 1989 joukko aikalaisittain nuoria ihmisiä, joihin en ole osannut samaistua oikein missään kohtaa elämääni, mutta joiden seurassa olen syystä tai toisesta päässyt, joutunut tai sattunut olemaan.
Olen medianomi, kuvallisen viestinnän puolelta. Tykkäsin juoda viinaa, paljon ja kauan. Ei ollut mitään kohtuukäyttöä, kaikkea muuta: kaikki meni alas, tarjotut ja ostetut, ja siinä sivussa tutustuin ihmisiin. Kaikenlaisiin ihmisiin, mutta eniten jostain syystä viihdyin muiden päähäänpotkittujen, outojen ja erilaisten ihmisten parissa.
Tutustuin eri yhteyksien kautta homoseksuaaleihin, lesboihin, muun sukupuolisiin ja hoksasin, että lopulta me kaikki olemme taas ihan sitä samaa tahnaa; sama huomio kuin muutama vuosi taakse päin armeijassa.
SETA ry rummutti paljon ja ahkeraan 2000-luvun alussa homojen ja seksuaalivähemmistöjen erityisyyttä, ja se oli minusta outo ja täysin synteettinen arvo, jolla ei ollut muuta merkitystä, kuin negatiivista rumpujen hakkaamista paraateissa ja bileissä.
Minun tuntemani seksuaalivähemmistöjen edustajat olivat hankalia, vittumaisia, tympeitä; mutta myös iloisia, innovatiivisia ja energisiä. Ihan kuin jokainen muukin voi olla, koska jokainen on omasta yksilöllisestä statuksestaan huolimatta ihan vain ihminen – ei olla eikä edusteta 24/7 vain niitä hyviä puolia, vaikka se olisi miten (somen) kannustava puoli nykyajassa.
Intellektuellit olivat minusta yhtä synteettinen, mutta ehkä kuvaavampi ja osuvampi termi 80-luvun lopun nousevalla juppikulttuurille, joka maailmalla tuntui jo tyrehtyneen ja hyytyneen, kun se Suomessa lama-vuosina (1990->) löi läpi. Piti saada rahaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, ja sitten kun sitä sai, siitä ei saanut olla iloinen, vaan haalia sitä lisää; kavereiden, naapureiden ja sukulaisten kustannuksella.
Karsastin sitä.
Parikymppisenä halusin kyllä helppoa sisätyötä, ja sellaisia sitten sain ja tein. Koodasin HTML/JavaScript -pohjalta enempi vähempi itseoppineena WWW-sivuja hankkeille, järjestöille ja yhdistyksille ja myös yrityksille. Olen tehnyt nettisivuja Ylä-Savon työttömille naisille, autokoululle, latukoneita jälleenmyyvälle yritykselle, tutuille (ilmaiseksi) ja itselle (teknisiä haasteita hakien ja saavuttaen, uutta samalla oppien).
Minulla ei ollut omasta mielestäni mitään tiettyä tyyliä, ainakaan pukeutumisen suhteen. Esiteininä vaaleansiniset Levis-piraattifarkut vaihtuivat parikymppisenä mustiin farkkuihin, ja se tyyli on edelleen vahvasti arjessa mukana. Flanellipaidat päälle ja alle hassulla tekstillä tai provosoivalla kuvastolla varustettu t-paita (edelleen myös ne kulkevat yllä).
Kun katson omia nuoruusvuosieni kuvia, niissä näkyy monesti hymyilevä meikäläinen, Star Trek-kokardi nörttihatussa ja siiderituoppi edessäni – alkoholi sai minut hymyilemään, koskaan ei muuten ollut tullut aihetta hymyyn. Hymy perustui toki tilanteeseen ja ihmisiin ja kavereihin ympärillä, mutta osaltaan myös siihen, nyt tarkastellen, että sai olla irti kiusaamisesta, masennuksesta ja väsymyksestä; sai olla humalassa, ja siihen oli tuolloin ihmeellisesti vara, kun oli tehnyt nettisivuja talvet, niin sai ryypätä kesät.
Moni ikätoveri hommasi 18-vuotiaana ajokortin, minä ostin muistaakseni päivityksiä silloiseen PC-tietokoneeseemme (joka oli äidin yrityksen käytössä, ja jolla minä pelailin omia pelejäni iltaisin). Kone oli alkujaan Pentium 100mhz, ja minä päivitin sen AMD K6-1 233mhz:iin.
Nettisivuja tekemällä sai ihan hyvin rahaa säästöön, mutta en kokenut olevani tietoyhteiskunnan stereotyyppinen juppi, nörtti kai enemmänkin, mutta en silti tuntunut oikein kuuluvani tuolloin siihenkään porukkaan, koska olin huono matematiikassa, ja tuohon aikaan se tarkoitti suoraan sitä ettei sitten osannut ohjelmoidakaan — mutta minä osasin, jostain syystä. Löysin aina omat tapani tehdä asiat, ja ne toimivat.
Ohjelmointi syrjäytti sitten teininä kelluneen ajatuksen siitä, että minusta tulisi metsänhoitaja. Viihdyin tuolloin metsissä, niissä rauhoittui ja niitä oli Iisalmessa joka puolella tavoitettavissa, ilman autoakin. Edelleen ajoittain pohdin, että pitäisikö tehdä nyt liki viisikymppisenä suunnan muutos, ja opiskella metsänhoitajan ammattitutkinto, mutta se tuntuu sikäli vieraalta, että ei minua kiinnosta metsän hyvinvointi, eikä enää rahakaan.
Teen mielelläni hyviä tekoja, jotka auttavat muista, ja joskus myös itseäni, mutta velattomana ihmisenä on sellainen etuoikeutettu asema, että voi tehdä ihan mitä tahansa töitä, joista sattuu kiinnostumaan ja joita sattuu saamaan – mikä sekään ei nykymaailmassa ole enää niin sanottua, että saisit töitä, vaikka intoa niiden tekemiseen olisikin.
Muutan omaan taloon 1.7. lähtien, ja se on metsän keskellä. Olen koettanut tavoittaa talon lähistöltä maata omistavaa tahoa, että ostaisin 1-2 hehtaarin verran metsää maapohjineen, jotta saisin loppuelämän käyttöpuut ja turvapuskuria ympäriltäni. Saa nähdä, johtaako tämä tavoittelu mihinkään konkreettiseen.
Tähän tuli nyt kirjoteltua ajatuksen virtana pitkästä aikaa konkretiaa eletystä elämästä, mutta se lienee tämän blogini perusajatus noin muutenkin. Takaisin juurille!
Hyvää alkanutta kesää!