Mietin, miten tämän kirjoittaisin, että tämä vaikuttaisi yhtenäiseltä ja tarkkaan mietityltä ajatukselta, mutta tulkoon nyt millaisessa muodossa tahtoo tullakaan.
Muistelin tässä, millainen oli 16 vuotiaana – ujo, omissa oloissani viihtyvä ja älyttömän ylimielinen; se minkä itsetunnossa menetin, tuli korostuneena ja ylisuurena egona ilmi joka käänteessä. Ajattelin olevani todella hyvä tietokoneiden kanssa ja että parissa vuodessa tienaan kymppitonneja kuukaudessa jollain ilmiömäisellä taidollani – no, en tienannut.
17-vuotiaana tein ensimmäiset nettisivuni, joista sain palkkaa. Ei se mitenkään ilmiömäistä ollut, mutta kaipa jonkun asteinen erikoistaito, taittaa analogista tekstiä ja samanmoista kuvaa skannerin kautta internet-sivuille WWW:n maailmaan.
Vapaa-ajalla vietin aikaa tuolloin pääasiassa nuoremman veljeni kanssa, rakennellen kaiken näköistä ja kuunnellen musiikkia. Ostin englanninkielen opinnoista saamillani stipendirahoilla kaiuttimet, joista lähti sopivan vahvistimen kanssa julmettu meteli (Jamo D-265C -merkkiset ja malliset ämyrit).
19-vuotiaana kävin armeijan ja kohtasin taas kiusaajat, joskohta siellä ei tullut enää turpaan fyysisesti kuten yläasteaikoina, mutta pari vuotta peruskoulun perästä koulussa jossa kiusaamista ei ollut, olin unohtanut, miten perseestä parikymppiset ihmisetkin osasivat pahimmillaan olla. Armeijasta ei jäänyt hirmusti tuttuja, yhden kanssa vaihdan synttärionnitteluja kerran vuoteen vielä tänäkin päivänä tosin.
Parikymppisenä oli varsinaiset oikeat tyttökaverikokemukset ja parisuhteet. Ensimmäinen tyttöystävä oli Kokkolassa opiskeleva, minua puoli vuotta (muistaakseni) vanhempi tyttönen, ja ei meillä oikein mitään yhteistä ollut, kuin chattiharrastus, mutta viihdyimme keskenämme, pari vuotta. Se oli sellaista hapuilevaa tutustumista, myös itseeni, mutta myös toiseen ihmiseen ja siihen millaisia olimme yhdessä – ja sitten sen suhteen perästä erikseen.
Tuon eron jälkeen vietin railakasta, hyvin humalaan keskittynyttä opiskelijaelämää pari vuotta, ja humalassa löysin sitten seuraavan tyttöystävänkin, jonka kanssa oli paljon yhteistä: taiteellisuus, ujous ja hassut jutut ja huumori. 4 vuotta oltiin yhdessä ja puhuttiin tulevaisuudesta, perheestä lapsineen, asuntovelkoineen ja 2-kerroksisista asunnoistaan jossain vähän keskustan ulkopuolelta hommattuna – kaikki oli silleen hyvin, kunnes ei enää ollut. Erottiin, kun ajatus omista lapsista hirvitti minua suunnattomasti, ja toiselle se taas oli ollut aina itsestään selvyys, että lapsia tehdään ja kaikki ongelmat mennään läpi yhdessä.
Otin siinä vaiheessa takapakkia kehityksessäni melkoisesti, ja vaikka valmistuin 2007, jatkoin opiskeluvuosien alkoholin täytteistä vapaa-aikaa nousevissa määrin, ja siihen nähden on jännä homma, että en muuttunut täydelliseksi alkoholistiksi maksuhäiriömerkintöineen ja kaventuneine sosiaalisine kontakteineen, en siis syrjäytynyt, vaikka kaikki avaimet kädessä olisi sellaiseen ollut.
Tuon suhteen jälkiin päätin että vitut parisuhteesta, elän yksin ja yhden yön suhteita saa olla jos siltä tuntuu. Niitä sitten oli, ei mitenkään kamalasti, mutta mielestäni ihan riesaksi asti. Olisi absurdia ja lapsellista listata määriä, mutta joskus tuli mentyä baariin ihan vain sillä asenteella, että nainen lähtee mukaan tai muuten ei olisi yksin kotia konttaamista. Toki monta iltaa meni sitten siihen, että yksinään veti semmoset tuiterit, että ei se vastakkainen sukupuoli kiinnostanut, vaikka olisi tykillä ikkunoista sisään ammuttu.
11 vuotta meni sinkkuillessa ja kemiallisesti turruttaessa omaa elämää ja viikon aikana kertyneitä ”paskoja” tapahtumia – paljon siinä vaipui horrokseen myös tavallisia inhimillisiä onnistumisia ja yleispiirteitä muutenkin, ja niistä on ollut omat kipuilunsa sittemmin, ilmeisesti yhtä tässäkin päivässä.
3 vuotta sitten törmäsin ihanaan ihmiseen, johon ihastuin ja tykästyin ja sittemmin rakastuin, ja kaikki tuntui tosi hyvältä, vaikka alusta asti ihmettelin, että mitähän tuo ihana nainen näkee tällaisessa entisessä kipuilevassa läskissä alkoholistin retkussa, joka mielenterveys rakoilee kuin rahkasammal kumpparin alla.
2.5 vuotta olimme yhdessä ja vaikka paljon oli erimielisyyksiä, ajattelin että tällaista se on aikuisten parisuhteessa – minähän olin nyt ensimmäistä kertaa aikuisaikani elämässä suhteessa jossa olin sen alusta loppuun saakka (ja yhä) vesiselvä ja päihteetön. Noh, kun ihmisillä on yhtä aikaa halu olla ”jonkun kanssa” ja taito ”tyytyä” niin polariteettien ääripäätkin voivat ”kestää” toisiaan, eritoten jos on rakastunut, ja minä todella koin sitä olleeni.
Siitä suhteesta eron jälkeiset fiiliksetkin olivat sitten ensimmäisiä, mitä aikuisiälläni käsittelin selvinpäin ja päihteettä, joten tunteet seilasivat ookoo-tasosta helvetin masentuneisiin fiiliksiin. En kuitenkaan tahtonut haudata tunteitani ja jatkaa hammasta purren unohduksen poluille, kuten aiemmissa suhteissani olin (alkoholin avustuksella tosin) tehnyt. Rikoin siis toistuneen kaavan ja olin aivan alasti ja arkana, ensimmäistä kertaa elämässäni – ja yksin.
Ystävien tuki ja keskustelut ovat onneksi auttaneet yleisellä tasolla asioiden käsittelyssä ja kuuntelevat korvat ovat antaneet ajattelun aihetta siitä, oliko suhde sitten lopulta niin täydellinen kuin millaisena minä sen alusta loppuun tahdoin nähdä – kenties, ehkä ei, minä välitän exästäni edelleen, vaikkei meistä voikaan tulla mitään tulevaisuudessa.
Nooh, tässä nyt kuuntelen fiiliksiäni, käyn dialogia ajatusteni kanssa ja koen asiat ihan tavallisesti, ilman mitään korostuksia – kuten kai aikuisten pitäisi, en sitten tiedä, miten objektiivisesti muut aikuiset tunne-elämäänsä kuuntelevat tai miten he sen kanssa elävät.
Kaiken tämän pitkän taustoituksen ajatuksena on se, että tuntuu kuin olisin elänyt monta elämää, tämän yhden aikana – olen saanut monta kokemusta erilaisten kohtaamisten, työelämän ja parisuhteiden kautta, enkä tiedä olenko nyt ihmisenä niin suuresti kehittynyt, mutta pyrin sellaiseen elämään josta voisi olla enemmän iloinen kuin surullinen – enemmän ahaa, kuin yhyy-elämyksiä.
Raamatun fraasiin loppukanetoiden: we are legion.