Katselin jouluna katsomatta jääneen koko perheen jouluelokuvan: Die Hard.
Sen ykkösosan. Olen varmasti joskus katsonut aiemminkin, mutta juoni oli niin hälläväli, että katsoin tuon nyt pitkästä aikaa uusin silmin. Melkoisesti oli ammuskelua, joten ajattelin että käympä asioikseni katsomassa vielä livenä ilotulitusta pihamaalla, leffa kun loppui sopivasti 23.35.
Kävelin tuohon 200m päähän kämpältä sillan kupeeseen, ja siellähän sitä oli monta (lapsi)perhettä katselemassa rakettien ampumista, ja viivyin sitten minäkin siinä sen vajaan 40 minuuttia, kunnes tuli niin kylmä, että meikäläisen oli fiksumpaa poistua kotia päin.
Kerkesin siinä ruutisavun seassa fiilistelemään menneitä uudenvuoden viettoja, ja jotenkin sitä tulee aina tarpeettoman(?) haikea olo, miten vähän sitä on muita ajatellut uusia vuosia viettäessään. Aina on mennyt silleen aika torpedomaisesti omia mielihaluja kuunnellen, ja aikaa on jäänyt hyvin vähän jos ollenkaan sitten lähimmäisille.
On sitä tietysti noin muuten koettanut olla läsnä, mutta jotenkin ne yhteiset missatut vuodenvaihtumiset, eritoten pentuna, ovat jääneet harmittamaan. Semmoset, joissa pikkuveljen kanssa olisi voinut olla tärkeää ampua raketteja yhdessä, mutta meikäläinen on hulmunnut kylillä kavereiden kanssa ja nämä tämmöset. Tässä tietty pitää huomioida meidän, minun ja veljen välinen ikäero, 10 vuotta. Jotenkin sitä parikymppisenä koetti elää niinkuin muutkin parikymppiset, ja aina oli mukavempaa tekemistä sitten olevinaan kuin viettää juhlapyhiä kotiväen kanssa.
Eikä se toimi oikein nykypäivänäkään, harvakseltaan tulee porukoita tai veljeä nähtyä, mutta en oo silleen osannut ajatella että se väleihin vaikuttaisi suuremmin. Aina ne jutut jatkuu siitä minne ne on joskus jääneet roikkumaan, enkä osaa oikein kaivatakaan sellaista yhdessä olemista ja tekemistä, kas kun nämä omat mielenkiinnon kohteet ovat kasvattaneet minut aika kauas kaikesta fyysisestä tekemisestä kuten pilkkimisestä, metsänhoidosta tai lumitöistä.
Lumitöitä nyt varmasti osaisin tehdä edelleenkin, mutta eritoten joku pilkillä istuminen naama ummessa 2-5h pilkko pimeässä ei ole oikein semmosta lepposta tekemistä mistä saisin minkäänlaista nautintoa, vaikka miten yrittäisin. Silläpä sen luonteiset tekemiset vapaa-ajalla ovatkin jääneet muutaman talven takaisiin muistoihin, enkä suuresti pety, jos niitä ei muutamaan talveen tulisi lähivuosina lisääkään.
En tiedä, onko kyseessä oman mukavuudenhalun tunnistaminen vai laiskuus siirtyä vapaa-ajalla omalle epämukavuusalueelle, mutta en minä ainakaan ilkeyttäni jää asioista pois. Tuntuu vain, että aika on kovin rajallista tehdä aivan kaikkea, ja jos ei itsellä sitten ole minkäänlaista kiinnostustakaan tehdä niitä epämukavuusalueen vierailuja, ne jäävät kyllä nykyään suoraan sanoen kokonaan käymättä ja kokematta, eikä siinä mitään.
Mitä mietti parikymppinen ruottis 1.1.2002, 20 vuotta sitten?
Vaikea sanoa, taisin olla tuolloin vielä Kuopiossa, tietämättömänä että lopettaisin silloiset opiskelut kesken, mutta kukaties, ehkä ajatus jo iti päässä. Jokin vain tökki ohjelmoinnin opiskelussa silloisella liiketalouden yksikön paikalla Kuopion keskustan tuntumassa.
Kävelin viime kesänä ihan siellä vieressä olevalla järvellä (jota en muuten koskaan siellä asuessa ”löytänyt”) ja Kuopio vaikutti ainakin kesäaikaan ihan mukavalta paikalta. Paljon oli siinä mukavuudessa osaa ketjufirmojen läsnäololla, mutta Rosebud -niminen divari Kauppahallissa oli positiivinen pilkahdus niiden ketjumyymälöiden seassa.
Saa nähdä, jos ensi kesänä kävisi vaikka uudemman kerran Kuopiossa. Vänärillä vaikka hiekalla istumassa ja lukemassa jonkun lyhyehkön kirjan?
Niimpä niin, jää nähtäväksi. Se.