…tai melan kolina.
Se on hienoa herätä aamusella todella kipeään mahaan. Onneksi siihen ei tarvitse herätä kuin pari kertaa vuodessa, syystä jota tiedä en, muttei pahemmin kiinnosta tietääkään. No, kuten yleensäkin, mahakipu tuli, oli ja meni semmosella kertapurskeella. Siinä sitten 4h yöunien jälkimainingeissa ruuvailin kaihtimet auki ja jäin istuksimaan ikkunan ääreen ja katselin sateista Oulua.
En ole koskaan suuremmin ymmärtänyt, mikä sateisessa säässä on niin vastenmielistä ihmisten mielestä. Tietysti jos joutuisi kävelemään tai pyöräilemään pidempiä matkoja, mutta silloinkin itsellä soi yleensä rokki päässä ja funtsii tissejä ja perseitä ja mitä nyt ikinä, jos kohta huomaten että onkin jo perillä ja ei muista varsinaisesti mitään koko reissusta, miten pääsi perille. Tässä kohtaa yleensä hetken miettii, oliko tarkkaavainen, ja yleensä myös päättää että oli, koska on hengissä ja ruhjeitta. :)
Toistaiseksi lomaviikossa ei ole moitetta, paitsi ehkä sille, että eilen ostamani juustosämpylät hyperohuella kinkulla ja majoneesilla buustattuna viihtyivät elimistöni vieraina malttamattomat 8h. Yleensähän meikäläisen aineenvaihdunta on luokkaa 96h / ateria-väli.
Sateesta vielä sen verran, että kämpän viereinen poikkikatu on muuttunut vuolaammaksi kuin selän takana virtaava Plaanaoja. Autojen halkoessa kadulla virtaavaa vettä ei voi olla assosioitumatta venerannassa olemiseen. Virtaviivaiset luomukset halkovat vaahtopäitä hallitun hiljaisesti. Vesi muodostaa pyörteileviä uurteita pintaan, kuin ajatusviivoja vanhuksen kasvoille tämän miettiessä nuoruuttaan ja olevuuttaan. Kuten ajatusviivatkin, myös laineet veden pinnalla sekoittuvat tai tasoittuvat ajan myötä, haihtuvat ja syntyvät uudelleen, ikuisesti kuin aika.
… No niin, tänään onkin sitten tarkoitus ennakkosuunnitelmista poiketen käydä puistomiitin sijaan katsomassa leffassa Inception -niminen raina ainakin Horstin ja Julian kanssa.
Sitä ennen taidan vähän kaossiloida.