Ei vaan jaksa napata.
Ei varsinaisesti masenna, sen minkään ole erityisen iloinenkaan olo. Kaikki on kohdallaan ja olen saavuttanut sen taloudellisen riippumattomuuden ulkoisista sidosryhmistä, jota lähdin vuosi sitten tavoittelemaan. Naisia en ole jaksanut vielä Aikuisten Oikeasti katsella sillä silmällä, että rupeaisin taas virittelemään jotain yhteistä pesää; jotain säätöjä on ollut suuntaan jos toiseenkin, mutta lähinnä siitä syystä että ulkoiset velvoitteet ovat tuntuneet painostavan siihen että olisi joku jonka kanssa höpötellä syntyjä syviä ja funtsia tulevuutta.
Ehkä se on jokin perustarve; toisaalta itselle tuntuu olevan suuri tarve olla ajoittain pitkiäkin ajanjaksoja yksin, ja tuo yksinäisyyden tunne tulee sitten pari kertaa vuodessa, kun alkaa ensin miettiä miten yksin sitä loppupeleissä onkaan tässä multiversumissaan. Enkä edes ole yksin-yksin, on vanhemmat ja veli, sukulaisia ja ystäviä, enemmän kuin monella kolmikymppistä kohti raahustavalla kanssaeläjällä.
Millaistahan se on sitten neljä-, saati viisikymppisenä (olettaen etten ole vetänyt itseäni jojoon tai nukahtanut rattiin), pitäisi keksiä jokin mielekäs projekti, joka ei tulisi heti valmiiksi. Joillakin tuntuu olevan tässä kohtaa perusvarma vastaus: hanki akka ja lapsia. Mutta mitä jos tämä ei yksinkertaisesti tunnu mielekkäältä? Akkaa tosin katselisin mielelläni, mutta tämä koko lapsiajatus tässä vaiheessa elämää — ei.
Katselin tässä Yle Teemalta (porukoilla on TV-lupa, siitäs sait, viestintävirasto) dokkaria Jari Tervosta, joka kertoi omasta elämästään ja aiemmasta päätöksestään olla tekemättä lapsia, mutta joka sitten saikin 4-kymppisenä kuulla tulevansa isäksi ja painotti ettei enää mistään hinnasta tahtoisi jäädä lapsettomaksi, että oli kuulema niin hieno kokemus se.
Ylen kanavilta tuli tänäänkin katsottua dokkaria, jossa kerrottiin entisestä IT-yrittäjästä nönnönnöö, joka oli funtsinut elämänarvojaan edellisen laman jälkimainingeissa ja tullut siihen tulokseen, että raha ja valta eivät tehneet häntä onnelliseksi, pikemminkin päinvastoin. Niinpä tämä setä sitten jätti omaisuutensa ja keskittyi tavoittelemaan onnellisuutta; reppu seljässä kuljeksi hoikan tyttöystävänsä kanssa ilmeisesti jenkeissä jossain vehreyden keskellä.
Mietin koko dokkarin ajan, ja sen jälkeenkin, että tuo voisi sopia itselle. Valitettavasti siinäkin on muutamia mutkia matkassa, tottahan toki. Millä sen rahoittaa, on varmasti suurin ongelma. Miten saa talouden sellaiseksi että voi vaeltaa paikasta toiseen koko omaisuus repussaan; omistan ihan perkeleesti kaikkea, ja siitä luopuminen tuntuisi itseään silmään puukottamiselta, tasolla tahi toisella.
Seuraavaksi tietysti se, että mistä saisi sen matkakumppanin mukaansa, vai löytäisikö sen jostain reissuiltaan. Okei, jätetään tämä muhimaan, se kun ei alun alkujaankaan ollut mikään välttämättömyys meikäläiselle, ainakaan tällä hetkellä.
Ulkoiset vaikuttajat; miten kertoa sukulaisille että tämä oli nyt tässä, myynpä kaiken omaisuuteni ja lähden jonnekkin eksoottiseen maahan kliseisesti etsimään itseäni ja vastausta siihen miksi ylipäätään olen olemassa: takaisin tulee sitten joko valaistuneena tai sinkkiarkussa.
Ystäville se olisi ehkä helpompi kertoa, ainakin omat ystäväni ovat hyvinkin ymmärtäväisiä ja ratkaisuissani tähän asti tukena olleita henkilöitymiä, siitä suuri kiitos erälleen taas :) Vanhemmat olisivat selkeästi vaikeampi, ja ehkä veljellekin vakuuttelu menisi vaikeusasteikolla mediocresta hardiin :)
Harmittaa etten käynyt nuorena reilaamassa, perspektiivi voisi olla hyvinkin erilainen tähän ikään tullessa.
Katsoo nyt, onko se 7. taivas punaisessa mökissä järven rannalla vai konemusan jytkeessä Goalla…