Olen aina tehnyt mitä olen itse halunnut tehdä, en enempää enkä vähempää. Tie on ollut juuri sellainen, jollaiseksi olen sen itse luonut, välillä muiden avustuksella ja myötävaikuttamisella, mutta siten, että oma intuitioni on ollut määräävänä suunnan näyttäjänä kaiken aikaa.
En siis voi, enkä aiokaan valittaa tekemistäni valinnoista. Jotkut valinnat ohittuvat parempien mahdollisuuksien kautta samantien, mutta jotkut päätökset, valinnat ja arvalla heitetyt muutokset jäävät vaivaamaan vuosikausiksi. Niinhän se menee, kaikella on hintansa niin hyvässä kuin pahassakin.
Olen meditoinut 2 vuotta ja vähän päälle nyt tietoisesti järjestellen muistojani, purkanut ajan ja uuden tiedostamisen tason kautta traumojani ja helpottanut itselleni nykyisyyteen erilaisten ihmisten, tilanteiden ja ongelmien ratkaisun mahdollistamista – meditaatio on osoittautunut sellaiseksi tavaksi, joka minulle toimii.
Kuten sanottua, jokaisella asialla on hintansa. Siinä missä nykyään osaan suhteuttaa asioita todellisuudessa, tapahtuneiden asioiden kautta oikeaan perpektiiviinsä, olen myös kadottamassa jotain. Ensialkuun en osannut sanoa, mitä on katoamassa, ja ensioireiden aikaan löin oireet flunssan ja stressin piikkiin.
Olin kadottamassa makuaistini, osittain myös hajuaistiani.
Olin järkkäillyt meditaatiotilassani vanhoja traumoja, järjestellyt muistiani siten, että pääsen tärkeisiin tietoihin käsiksi nopeammin ja nopeammin, nopeuttaen assosiaatiokykyäni, joka on aina tuntunut olevan paljon, paljon nopeampi kuin muilla kanssaeläjillä, ja joka on aina löytänyt sen oudoimman ja intuitiomaisimman tavan toteuttaa asioita – luonut siis sellaisia assosiaatioketjuja ja ideoita, joita voisi pitää uniikkeina.
Ensialkuun tosiaan haistoin toistuvasti palaneiden puunlehtien tuoksua vähän koko ajan, mutta kesällä ja syksyllä moiset tuoksut ovat ihan normaali osa asuinalueeni tuoksuja: asukastuvan tms jengi polttelee puita ja käyttää aitoja saunavihtoja tuossa pihasaunassaaan muutaman kymmenen metrin päässä.
Voi se jengi lämmitellä saunaansa toki talvellakin, mutta tuskin keskellä yötä arkiviikolla. Nytkin haisee nimittäin palanut puunlehti.
Mitä tässä kello yksi yöllä torstaita vasten herätessäni mietin, oli että on sen verran energinen olo, että ratkaisen jonkin suuren ongelman. Olisiko se sitten uusi työ, rakkauselämän elvyttäminen vai mikä, mutta päädyin valitsemaan (intuitiolla) sellaisen ongelman, joka vaikuttaa yleisalaisesti kaikkeen tekemiseeni, ja se on juurikin tämä, että mikään ei maistu miltään.
Viikosta saattaa mennä 6 päivää vesipaastolla, koska ei vain huvita syödä mitään. Ei siinä mitään, tämä tomutemppeli painaa monta kertaa enemmän kuin tarvitsisi, mutta vastaavasti paino ei ole kyllä pudonnut minnekään kesästä jatkuneen paastoilun myötä. Selittynee sillä, että sitten kun syön, saatan latasta kerralla toista kiloa materiaa sisään, koska kylläisyyden tunnettakaan ei tule niin helpolla kuin makuaistin pelatessa normaalisti.
Samalla vesipaasto on taas tuonut osaltaan takaisin nivelkivut, joita pidin pitkään kofeiinin tuomana välttämättömänä pahana, kunnes lopetin kahvin juomisen. Vaiva katosi äkisti, joten yhdistin kofeiinin tosiaan olleen nivelkipujen aiheuttajana.
Tilasin eilen (12.3. 2019) kebabin valkosipuliperunoilla, kaksi pitsaa tulisimmilla mausteilla ja merenelävillä (simpukoitakin, joita vihaan). Ihan sillä, että maistanko nyt näistä mitään. Kebab-annos kermaperunoilla ja pitsa merenelävillä menivät mahaan kuin ei mitään, maistumatta miltään.
Olisi mennyt se toinenkin tulinen pitsa, mutta jätin sen tälle päivälle (13.3.2019). Joku järki sentään pelaa vielä, vaikkei mitään mielihyväimpulssia saakkaan, että ruokahalu olisi jo aikaa sitten kuitattu.
Haasteitahan minä kaipaan, tämä vain vaikuttaa omaan jaksamiseen melkoisella skaalalla. Unet ovat olleet loistavia, sitä en kyllä voi kieltää. On koettu rakastumisen, jätetyksi tulemisen ja pelon tunteita semmoisella vuoristoradalla, että ne riittävät pitkään adrenaliininsa ja kortisoninsa ja minkälie kautta normaaliinkin arkeen peilaillen.
Jännä nähdä, mihin tämä kummitusjunaksi luonnehtimani seikkailu, jota joku elämäksikin kutsuu, lopulta päät(t)yy.
Semmoinen kevät tämä on ollut tällä kertaa.