Semmoinen tunne, kun kävelet töistä kohti parkkipaikalla olevaa autoasi, että tämä on hetkeen viimeinen kerta, kun täältä lähden. Huomenna ei tarvitse enää tulla, ei ole tarvetta.
Se tunne on töistä lähtiessä ollut kuluneen vuoden aikana monta kertaa. Joka kerta se on yhtä tyhjä hetki, tai jos mahdollista, kerta kerran jälkeen entistä tyhjempi. Miten paljon itsestä jää työpaikan seinien sisälle, niiden opiskelijoiden mielikuviin ja muistoihin, joita on opettanut viimeiset 4 vuotta; joka syksy uusia, eri tavalla innokkaita ja luovia mieliä. Päässyt vaikuttamaan asioihin, joka kerta vähän eri tavalla. Viimeiseksi jääneestä työrupeamasta minulla on hyvä mieli, pääsin kerrankin muokkaaman kurssin oman pääni mukaisesti sellaiseksi, jollaisena se takaa opiskelijoille tiiviin, mutta lähestyttävissä ja saavutettavissa olevan tietokokonaisuuden, joka toivottavasti sytytti monelle sen pienen kipinän, josta maailmanpalo saattaa syttyä. Sellainen tietomäärä ahdettuna 4 opetusviikkoon saisi kenet tahansa haukkomaan henkeään, mutta sopivalla hapella kipinäkin pidetään elossa ja samalla voimalla maailmaa muutetaan.
Kyse on niinkin maanläheisestä aiheesta kuin kotisivujen tekeminen. Aiempina vuosina ollaan dynaamisesti ja trendikkäästi koitettu opettaa jokaisesta WordPress-julkaisujärjestelmän kanssa suloisesti syleilevää kotisivutekijä-ammattilaista. Se on kaunis mielikuva ja ihan pätevä lähtökohta – jos resursseja on käytössä tarvittava määrä. Tänä vuonna resursseja oli käytettävissä hyvin niukasti – ei ollut kehitysserveriä, eikä oikein aikaakaan. Kuukausi, jonka aikana pitäisi leipoa niitä ahaa-elämyksiä enemmän kuin yhyy-pettymyksiä, ja silti taata opetuksen hyvä taso ja laatu, vaikka naurettavasti juuri olennaisimmasta resurssista on käänteisälykkäästi tingitty. Opetellaan web-sivujen tekemistä, ilman internet-palvelinta, josta sivut voisi tarpeen mukaan saada näkymään ulkomaailmaan niin eri päätelaitteille kuin potentiaalisille työnantajillekin.
Noh, kurssit olivat ja menivät, ja palautteen mukaan opiskelijat saivat niistä rutkasti tietoa ja uutta intoa irti. Niin sain minäkin, dialogi toimi ja opetusyhteys syntyi yllättävänkin iisillä, mutta se on ollut aina itselle aika luonnollinen tapa muodostaa yhteys kanssaihmisiin, kuunnella ja auttaa, jos jotenkin oma tietomääräni tai kokemukseni tukee auttamisen prosessia ja sen muodostumista ja loppuun taputtelua.
Minusta pitäisi tämän kuluvan kuukauden aikana leipoutua pätevä ammattiopettaja. Sain opiskelupaikan huhtikuussa 2015 ja varsinaiset opiskelut aloitin syyskuussa 2015, koska työkiireet tuona aloitusvuoden keväänä kuormittivat minut täysin. Tein 3 eri vastuualuetta: olin tuntiopettaja, grafiikkavalmentaja toisella puolen kaupunkia järjestettävässä hankkeessa ja sen lisäksi koodasin firman nettisivuproggista, jota voisi luonnehtia rullaportaissa väärään suuntaan pyöriväksi pallomeripallo-armadaksi. Tekemistä siis riitti, riesaksi asti.
Omasta aloitteestani sain osa-aikaisen työsopimuksen alkaen syksyltä 2015, jos kohta itse olin tarkoittanut lähinnä firman nettisivuproggiksen loppuunsaattamista ja jatkanut sen päivittämistä pienemmällä pieteetillä julkaisunsa jälkeen. Työviikkokohtaiseksi työaikaosuudeksi olin kaavaillut 80% (eli suomeksi sanottuna 1 päivä viikosta pois työvahvuudesta; ma tai pe). Noh, tässä kohtaa firma näki säästökohteen numero 1 – pudotetaan web-opettajan tarve ainoastaan niille kuukausille, kuin on oikeasti tarvetta: ruottis pois työhuoneestaan, onhan täällä yksikössä tilaa istua sohvalla mukavasti latte-cappucino kupissa höyryten, on mobiilimpaa ja mukavempaa kaikille.
Noh, ei se ihan niin mennyt. Työkuvioiden selvittelyyn on ihan hyväksi se, että on yksi kiinteä paikka mistä opettajan löytää – ja se paikka ei ole 24/7 Internetistä. Ei vaikka miten olisin 24/7 Internetissä. ”Palaverimerkinnät” jäävät merkkaamatta kalenterimerkintöihin, kukaan ei välttämättä kysy mitään, koska en ole paikalla, vaikka olen työvahvuudessa, mutta ihmiset eivät vain muista olemassaoloani, jos en istu työpaikalla kiinteästi muiden saman alan opettajien kanssa. Osa-aikaisuus siis kuormitti ihan entiseen malliin, hetkittäin tuntui, että vielä enemmän kuin aiemmin.
Tänä vuonna olen ollut töissä 3 kuukautta. Samaa mallia on luvassa jatkossakin, meikäläinen soitetaan kenttävahvuuteen, kun sitä kaivataan. Tuntuu tässä vaiheessa jo siltä, että olen todellinen Lepakkomies, hahmo vailla nimeä ja persoonaa, olen vain se ”ruottis joka opettaa teitä sitten, kun sen aika on”. Mystistä ja salaperäistä? No, ehkä sitäkin, mutta ennen kaikkea uuvuttavaa, arvoa alentavaa ja suomeksi sanottuna vitun typerää.
Viimeinen naula arkkuun oli tällä viikolla, kun minua tultiin kysymään ohjaavaksi opettajaksi erääseen ihan sinällään mielenkiintoiseen proggikseen. Kerroin ensialkuun, että muuten kyllä, mutten ole työsuhteessa firmaan tällä hetkellä; seuraavan kerran huhtikuussa, jos en voi siihen itse vaikuttaa.
Iloisesti todettiin, että oli ohjeistettu, että kyllä ruottikselta voi kysyä vaikkei se töissä olisikaan, varmasti mielellään neuvoo. Oikeasti? En varmasti neuvo, syyt ovat ilmiselvät.
Ulkoistakaa kaikki opettajat, ja katsokaa, miten iloisesti ihmiset neuvovat omalla ajallaan ihmisiä.
Tämmöisiä pieniä kuolemia on tämä vuosi tuonut tullessaan. Pari vuotta sitten vielä rakastin tuota työpaikkaa, tunne on sittemmin poljettu moneen otteeseen hymyn kera sammuksiin.
Että jalkaa oven väliin, 0-hyötysopparilla, JOS tarvitaan! :)