Vaihteeksi ajatusteni kanssa keskustellessa, unirytmin ollessa sekaisin (nukkumaan aamuseitsemältä, ylös kun sattuu jaksamaan), törmäsin pitkästä aikaa uudenlaiseen ajatukseen. Tähän asti olen ajatellut, että viihdyn yksin, mutta mitä jos vain siedän sitä paremmin kuin moni muu tuntemani ihminen?
Aiemmittain, kun on ollut muuta ajateltavaa, kuten työ ja raha, sitä on unohtanut itsensä ja sen mitä on. En minä ole sen erikoisempi kuin kukaan muukaan, kyllä minäkin kaipaan ajoittain toisen ihmisen läheisyyttä ja keskustelua. Normaalissa elämässä olen päässyt juttelemaan toisten ihmisten kanssa työni kautta, mutta se on totta kai erilaista keskustelua ja vuorovaikuttamista; olen ammattini puolesta opettajana esikuvana ja väistämättä jonkinlainen auktoriteetti, vaikka säntillistä kuria tai ammatillista pedagogista otetta ei opetustavoissani olekaan, ainakaan siinä määrin, kuin mitä opettajilta yleensä mielletään tarpeelliseksi.
Vapaa-ajalla pääsen kyllä ihmisten kanssa juttelemaan, mutta silloin tuntuu, että tarvitaan katalyytiksi, mahdollistajaksi ja välittäjäaineeksi alkoholia. Ainakin verukkeeksi, vaikka keskustelua muutenkin syntyisi. Toisin sanoen, näen vapaa-ajalla ihmisiä vain ja ainoastaan baarissa. En harrasta mitään sellaista, jossa voisin törmätä toisiin ihmisiin.
Tämä on lienee hyvin pitkälti siitä syystä, että nuorempana olin erittäin epäsosiaalinen, ja piti kehittää sitten sellaiset harrastukset, joilla sai ajan kulumaan yksinkin. Musiikki, sen kuunteleminen ja tekeminen erilaisilla apuvälineillä; piirtäminen ja lukeminen; kirjoittaminen ja ajattelu. Viimeisen yhteydessä hullu huomio, olen itse ainoa ihminen, jonka voin kohdata selvinpäin ja keskustella aiheesta kuin aiheesta. Samalla olen myös itseni pahin kriitikko ja välittömin, mustavalkoisin taho, joka kommentoi välillä hyvinkin suorasti ja viiltävästi tehtyihin valintoihin.
Itsensä kanssa on kuitenkin tultava toimeen, joten osaan jo sivuuttaa julmat kommentit ja keskustella itseni kanssa pääsääntöisesti analyyttisesti ja konstruktiivisesti; kritiikki on joskus paikallaan, mutta siitä provosoituminen on asia sisänsä, ja tuntuisi perin oudolta provosoitua toistuvasti omista ajatuksistaan ;-)
Mitä tulee muihin ihmisiin, kaikkien kanssa ei ole tarpeellista eikä edes tarkoituksen mukaista tulla toimeen, mutta kaikkia on sen sijaan siedettävä. Meillä jokaisella on olemassa oloonsa täysi oikeus, eikä kenenkään elämää voi kyseenalaistaa, tekojensa motiiveja sen sijaan voi ja pitääkin pystyä kyseenalaistamaan ja ajattelemaan.
Yksinäisyys on ollut viime aikoina lamauttavaa. Tahdoin kaikesta irti hetkeksi, että pääsen oikeasti keskittymään siihen mitä olen ollut, mitä olen nyt ja mitä tulen olemaan. Mietin pitkään irtiottoa ja tämä alkanut syksy antoi siihen parhaat puitteet. Töissä olen marras- ja joulukuussa tuttuun tapaan, vetäen Web-kurssit, mitkä olen tähänkin saakka tehnyt, ja muutoin keskityn tämän kuun lopulla alkaviin opettajan pedagogisiin opintoihin.
Viime kevät oli kohtuuttoman rankkaa aikaa, ja tuntui, että palan sisäpuolelta karrelle. Stressi oli joka päiväistä, ja viikonloput menivät kemiallisella turrutuksella, baarissa. Kalsarikännit eivät – onneksi – ole se minun juttuni, mutta sosiaalista puoltakin voisi harjoittaa joskus selvinpäin. Viikot tuntuivat toistolta, joka alkoi töissä käymiseltä, kahvilla itsensä pirteäksi juomalla ja päivän päätteeksi autolla lähikaupasta viikon ruoat ja kotiin valmistelemaan seuraavaa opetuspäivää tai tekemään muita roikkuvia töitä ja tehtäviä (ja voi pojat, niitä oli!).
Kesällä odottamani yhteinen rakennusprojekti alkoi mukavasti, mutta päättyi osaltani henkiseen murtumiseen, kun meikäläisen hermo vaan ei kestä jatkuvaa huutamista, ja sitä, että tehdessäni töitä, minun oletetaan pystyvän tekemään ensiluokkaista tulosta ilman että minua on mitenkään perehdytetty saati neuvottu tekemään kyseistä työtä. Päätin, erälleen oman pääni sisällä tilannetta paikan päällä pohdittuani, että aikuisen ihmisen ei ole pakko ottaa vastaan moista, ja heitin hanskat tiskiin ja lähdin kotiin. Se siitä mukavasta yhteisestä tekemisestä. Nyt harmittaa, että mitä jos. Vaikka tiedän, että riita on jo unohdettu, eivät tunteeni ole laantuneet, en kaipaa sellaisia ihmisiä ympärilleni, joiden seura saa minut toistuvasti miettimään, minkä vitun takia olen heidän seurassaan. Kaikella rakkaudella, jota osaan aistia, en vain jaksa.
Rakkaudesta puheen ollen: se tunne on vähentynyt suurissa määrin viimeisen 6 vuoden aikana. Erosin 6 vuotta sitten, enkä aio kaunistella tapahtunutta sen suuremmin, en vain kokenut olevani oikea ihminen tarjoamaan toiselle osapuolelle sitä lämpöä ja tulevaisuutta, jollaista olimme yhdessä haaveilleet ja joka olisi ollut siinä vaiheessa jo hyvinkin potkaistavissa käyntiin. Karkasin, olin raukkamainen ja suljin tunteeni kyseistä ihmistä kohtaan, sillä sen minä osaan.
Vasta viime aikoina olen alkanut availla niitä suljettuja ovia sisimmässäni, ja ne ovet ovat olleet kyllä tavattoman huolellisesti naulattuina umpeen. Miten voi 4 vuoden suhteen taikoa päivässä ikiroudan taakse, kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan? Ei se ole normaalia, eikä sitä voi perustella muulla kuin pelkuruudella ja pelolla.
Mutta mitä minä pelkäsin? Omia tulevia lapsia, yhteistä keski-ikää ja asuntolainaa? Omaa autoa ja yhteistä kotia? Niitäpä niitä, mutta eniten pelkäsin itseäni. Ja siinäkin, niin tyhmältä kuin se nyt kuulostaa, niitä ominaisuuksia mitä minulla ei ole, mutta jollaisia olen pelännyt minulla olevan, tai minulle tulevan.
Niitä samoja hyviä asioita, joita enenevissä määrin mietin nyt, kun puitteet ajallisesti ja rahallisestikin olisivat käsieni ulottuvissa, mietin edelleen. Mutta ei niistä saavuteta kuin asunto (lainoineen) ja auto, yksin. Keski-ikä tietysti tulee kun on tullakseen, mutta mitään ikäkriisiä en ainakaan siinä stereotyyppisimmässä mielessä ole tainnut vielä kohdata.
Asiat, joita pelkäsin tuolloin olivat se, osaisinko olla hyvä isä mahdollisille lapsilleni. Tahtoisin opettaa heille asioita, käydä läpi vaikeitakin aiheita ja löytää yhdessä ratkaisun, olettaen etten olisi tekemisissä lasteni kanssa yksin, vaan minulla olisi heitä yhtälailla rakastava ja tukeva kumppani. Tuntuu oudolta miettiä nyt lapsia, ja heidän tulevaisuuttaan – kun heitä ei ole. En edes tiedä, miksi puhun lapsista monikossa, kun aiemmittain tulevaisuuden kuvaani ei ole kuulunut ensimmäistäkään lasta.
Mutta tässä syy: olen toistuvasti nähnyt unta, jossa seison lyhythiuksisen naisen kanssa kahden lapsen kanssa rannalla. Rantavesi on syaaniin taittuvaa, eli oletusarvoisesti lämpimämpää kuin kotoisen meren vesi. Hiekka on vaaleaa, muttei täysin valkoista. Pidän yhtä lasta sylissäni, poikaa, ja tyttölapsi seisoo meistä hieman oikealla, ja kaikki katsomme merellä etenevää surffilautaa. Hetki tapahtuu aina samoin, mikään ei muutu, ja uni tuntuu yhtä todelliselta, kuin tämä hetki, jossa kirjoitan näitä ajatuksia koneeni kautta teidänkin silmienne luettavaksi.
Ehkä se on päämäärä, eikä pelkkä uni.
Muisto tulevaisuudesta, joka voi vielä tapahtua.